Ihmisarvo

Miksi ihmiset arvostelevat toisiaan esim. työ- tai opiskelupaikan perusteella? Ei ihmisavoa kuuluisi määritellä sen perusteella onko ihmisellä työ- tai opiskelupaikka. Kuintenkin olen huomannut, että monet pitävät sellaisia ihmisiä muita huonompina, joilla näitä ei ole. Se ei kuitenkaan ole aina ihmisen oma valinta. Itselläni tosiaan on se tilanne, että koulupaikka on, mutta opiskeluiden eteneminen on laittomasti estetty. Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja mielestäni on todella väärin ja epäoikeudenmukaista arvostella toisia ihmisiä varsinkaan edellä mainittujen asioiden suhteen.

Olen nyt kahden kuukauden ajan kuullut useammaltakin henkilöltä, jopa omalta äidiltäni, että minusta ei ole mihinkään ja olen huonompi kuin muut, koska opintojeni eteneminen on ilman mitään perusteita estetty. Koulumme tehveydenhoitajakin sanoi minulle suoraan, että minusta ei ole mihinkään. Ahdistaa nämä asiat tosi paljon. Olen itsekin alkanut vähitellen ajattelemaan, että ei minusta tosiaankaan ole mihinkään.Oikeastaan ainoat ongelmani ovatkin tällä hetkellä ahdistus tästä asiasta ja syömättömyys. Syömättömyyttä minulla on ajoittain ollut usean vuoden ajan, mutta ahdistus syömistä kohtaan on pahentunut tämän asian vuoksi. Nykyään yritän kyllä syödä, mutta joka päivä jää siitä huolimatta ainakin muutama ateria väliin.  Äitini myös pitää minua huonompana lapsena kuin pikkusiskoani, koska pikkusiskolla ei ole ikinä ollut mitään ongelmia. Ja koko perheen elämä on aina pyörinyt vain tämän yhden pikkusiskon ja hänen harrastustensa ympärillä, vaikka meillä on yhteensä viisi lasta.

Äitini myös oli sitä mieltä, etten olisi eilen saanut olla palveluopeaatio saappaan virkistymisillassa. Minusta ei kuulemma ole toimimaan saappaassa, enkä kuulemma voi tilanteeni takia olla mukana missään kivoissa jutuissa. Minun paikkani on kuulemma kotona neljän seinän sisässä. Eí normaali äiti kiellä lastaan olemasta onnellinen. Tuona iltana unohdin pitkästä aikaa kaikki ikävät asiat. En miettinyt mitään negatiivisia asioita koko iltana. Olin pitkästä aikaa oikeasti onnellinen ja iloinen. Pystyin myös ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen syömään muutaman sipisin ja suklaan palan eikä ahdistanut yhtään, enkä lähtenyt sen jälkeen 10km juoksulenkille niin kuin ennen olisin lähtenyt. Aamulla oli myös kiva huomata, ettei paino ollut eilisestä aamusta yhtään noussut, herkuttelusta huolimatta (okei normaali ihminen kyllä ymmärtää, ettei tuollaisesta mini annoksesta herkkuja liho, mutta minua se aina pelottaa). Mutta äitini mielestä sinne meno oli väärin. Ilmeisesti minulla ei ole oikeutta onnellisuuteen.