Syömishäiriö

Olen jo pitkään miettinyt kirjoitanko tästä aiheesta omaa postaustaan vai en. Päätin kuitenkin kirjoittaa, vaikka kasvokkain aika harvoille ihmisille pystyn asiasta puhumaan ja tästä aiheesta kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta.

Eli niin kuin olen aiemmissa postauksissa kirjoittanut minulla on epätyypillinen syömishäiriö. Anoreksian kriteereistä paino ei ole niin alhainen, että sitä voitaisiin diagnosoida. Mitään ahmimista minulla ei ole koskaan ollut. Laken kalorit todella tarkasti ja pidän ruoka- ja liikuntapäiväkirjaa. Lisäksi käyn useamman kerran päivässä vaa'alla. Olen yrittänyt vähentää sitä ja olen saanut sitä jonkin verran vähennettyäkin. Paino ei saisi tippua enää yhtään, mutta siitä huolimatta aina, kun vaaka näyttää vähemmän kuin viime kerralla tuntuu, että olen onnistunut edes jossakin. Samalla kuitenkin ajattelen, että se voi olla merkki syömishäiriön menemisestä huonompaan suunaan. En halua julkaista täällä tarkkoja kilomääriä tai painoindeksejä siltä varalta, että joku muu syömishäiriöinen lukee tätä blogia. Kaloreiden on aina oltava miinuksella huolimatta siitä, että järki sanoo, että mitään tarvetta laihtua ei ole. Kuitenkin haluan olla vielä laihempi.

Minulla on myös pakonomaista liikkumista. Juoksu, pyöräily, uinti ja kuntosali treenit on kaikki pakko suorittaa. Juoksukisoissa on pakko menestyä ja niihin pitää treenata paljon. Alunperin aloitin juoksemaan, koska se kuluttaa paljon kaloreita, mutta on siinä nyt tavoitteitakin mukana. Tällä hetkellä minun on ihan pakko liikkua 4h joka päivä entisen 2-4h päivässä sijasta.

Läheiseni huomasivat syömisongelmani jo vuosi sitten. Itse kuitenkin kielsin asian ja sanoin, että ei ole mitään ongelmaa. Vasta viime vuoden lopussa aloin myöntämään muille ihmisille, että minulla on syömishäiriö. Itselleni pystyin myöntämään sen joskus alkusyksyllä. En kuitenkaan silloin halunnut kenenkään tietävän asiasta, vaikka kaikki jotka viettävät aikaa kanssani koulukaverit mukaan lukien sen näkivät.

Tällä hetkellä en oikein tiedä itsekään haluanko parantua vai en. Toisaalta haluaisin elää terveenä ja onnellisena, mutta toisaalta syömishäiriö on tällä hetkellä ainoa asia, josta saan onnistumisen kokemuksia ja johon voi turvautua. Toisaalta en koe itse edes olevani sairas edelleenkään diagnoosista huolimatta, joten miksi yrittää ns. parantua, jos ei edes koe olevansa sairas? Syömishäiriö tosin vaikuttaa elämääni. Tänään, kun huominen kylä reissu peruuntui ensimmäinen tunne oli helpotus, koska en joutuisi syömään mitään. Ehkä tuo ei ole täysin tervettä ajattelua, mutta en itse ajattele sen kauheasti rajoittavankaan elämää, kunhan liikun vähän enemmän kuin normaalisti, jos olen esim. kylässä joutunut syömään jotain.

Olen yrittänyt hakea apua, mutta kukaan ns. ammattiauttaja ei tunnu ymmärtävän minua. En koe, että olisin saanut mitään apua tilanteeseeni ja enää en edes halua. Aiemmin olisin halunnut, mutta nyt tuntuu, että yritän selvitä mieluummin yksin. Tiedän, että pystyn siihen, jos oikeasti haluan.

Positiivisuus postaus

Päätin tällä kertaa kirjoittaa siitä, mitkä asiat elämässäni ovat hyvin. Mulla on asunto ja Kaneli kani. Kesällä on myös juoksukisoja tulossa. Onneksi saan asua Kanelin kanssa kahdestaan. En haluaisikaan tällä hetkellä asua kenenkään toisen ihmisen kanssa saman katon alla. Tässä elämäntilanteessa on hyvä, että pystyn itse täysin suunnittelemaan päiväjärjestykseni. Kaneli tuo mulle paljon voimia ja antaa syyn elää. Se tarvitsee mua huolehtimaan itsestään, eikä oikein edes päästä muita ihmisiä lähelleen. Kaneli on aika touhukas kani ja sen touhuja on hauska seurata. Treenaaminen juoksukisoihin antaa myös voimia. Välillä minusta tuntuukin, etten osaa tehdä mitään muuta kuin juosta.

Tällä hetkellä masennus on niin paha, että yritän iloita pienistäkin onnistumisista ja asioista joita saan tehtyä. Eilen sain haettua yhden lapun koulun toimistosta, joka on ollut tarkoitus hakea jo kuukausi sitten. Sillä ei kuitenkaan ollut kiire, jos olisin ehdottomasti tarvinut sitä lappua aikaisemmin olisin sen saanut haettua. En kuitenkaan ole uskaltanut mennä koululle, yhden opettajan ja luokkakaverini vuoksi. Eilen sitten pyysin kaveriani mukaan hakemaan sen kanssani. Nyt on sekin asia hoidettu pois päiväjärjestyksestä eikä sitä tarvitse enää stressata. Olen viimeiset kaksi viikkoa miettinyt päivittäin tuota asiaa. Menimme siihen kellon aikaan iltapäivällä, kun suurin osa koulun väestä oli jo lähtenyt. Lisäksi tiesin, että luokkakaverini ovat työssäoppimassa, joten heidän näkemisestään ei ollut pelkoa.

Treeneissä olen huomannut, että oma fyysinen kuntoni on parantunut huomattavasti lyhyen ajan sisällä. Se on myös yksi positiivinen asia elämässäni. Toisaalta sekin, että vaikeasta masennuksesta huolimatta jaksan lähteä treenaamaan on mielestäni hyvä asia. Hyvä fyysinen kunto antaa myös varmuutta kesän juoksukisoihin. Ne eivät jännitä niin paljoa, kun huomaa kuntonsa parantuvan.

Siitä huolimatta, että elämässäni on myös positiivisia asioita en jaksa aina esittää, että minulla olisi kaikki hyvin. Perheelleni en kerro lähellekään kaikkea, mutta en toisaalta pidä heihin elämäntilanteeni vuoksi mitään yhteyttäkään vaikka he asuvat vain muutaman kilometrin päässä minun kodistani. Tätini on aika hyvin perillä asioistani, mutta hänellekin esitän yleensä reippaampaa mitä olen. Kerron hänelle mitä elämässäni tapahtuu, mutta en sano suoraan kuinka pahalta ne asiat minusta tuntuvat. Kerran olen hänen kanssaan puhelimessa puhuessani romahtanut ihan täysin ja itkenyt pahaa oloani. Sen jälkeen olen vain kertonut asioista, mutta yrittänyt pitää tunteet poissa. En myöskään tänne blogiin kirjoita puoliakaan asioista, joiden vuoksi minulla on paha olla. Vaikka kirjoitan tätä nimimerkillä en halua ihan kaikkea kirjoittaa julkisesti nettiin. Haluan myös pitää blogini julkisena kaikkien luettavana. Olen miettinyt, että alkaisin ehkä joskus kirjoittaa tätä ainakin omalla etunimelläni ja ehkä julkaista omia kuviani täällä. Tällä hetkellä en tiedä olenko vielä tarpeeksi vahva henkisesti kirjoittamaan haluamistani asioista omalla nimelläni, mutta ehkä sekin päivä joskus koittaa jolloin uskallan sen tehdä.

Päivä kerrallaan

Olen viime aikoina miettinyt tulenko koskaan selviämään tästä elämäntilanteestani, jossa nyt olen. Tällä hetkellä en käy koulua masennuksen (joka johtuu koulukiusaamisesta) ja syömishäiriön vuoksi. Pääsyynä on kuitenkin tuo masennus ja koulukiusaaminen. Syömishäiriö on tällä hetkellä ihan hyvin hallinnassa, siitä huolimatta että sitä ei hoideta mitenkään. Olen kuitenkin edelleen lähihoitajakoulutuksessa kirjoilla ja nyt mietin jatkanko kyseisessä koulussa, vaihdanko toiseen lähihoitajakouluun vai kokonaan alaa.

Minulla siis on epätyypillinen syömishäiriö, jossa oireilu on anorektista, mutta painoindeksi ei ole niin alhainen, että kärsisin varsinaisesta anoreksiasta. Laihdutan kuitenkin koko ajan, vaikka olen tällä hetkellä alipainon ja normaalipainon rajoilla. Toisaalta tiedän, että minun ei tarvitsisi laihduttaa, mutta toisaalta tunne, että on liian iso vie voiton. Tämä laihduttaminen alkoi syyskuussa 2015 ja tuolloin tarkoituksena oli pudottaa 5kg. No nyttuosta on pudonnut jo 20kg enkä ole vieläkään tyytyväinen itseeni. En tiedä pystynkö koskaan hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen. Syömisongelmani ovat pahentuneet koulukiusaamisen vuoksi. En kuitenkaan halua tarkemmin kirjoittaa miten minua kiusataan. Jotain olen läheisimmille ihmisilleni puhunut, mutta hekin tietävät vain pienen osan. Kaikista suurin asia, jonka vuoksi en nyt käy koulua ja en ole moneen viikkoon saanut kunnolla nukuttua on vain minun ja kiusaajani tiedossa. En saa puhua siitä kenellekään. Viime yö oli ensimmäinen yö yli kuukauteen ilman painajaisia.

Tällä hetkellä elämäni on vain selviämistä päivästä toiseen. Lisäksi isoimpien ongelmieni kanssa olen aivan yksin. Muutamasta ns. pienemmästä asiasta olen muutamalle läheisimmälle ihmiselle kertonut. Minulla on niin paha olla henkisesti, etten edes harrasta liikuntaa niin paljoa kuin viime keväänä (okei viime keväänä liikuin 6h päivässä, eli voi olla hyväkin, etten liiku niin paljoa). Jaksan kuitenkin 2-4h päivässä liikkua ja suurin osa on juoksua, joten kyllä kai tuokin ihan riittävä määrä on.

Tänään itkin koko aamupäivän, mutta kun sain soitettua erääseen auttavaan puhelimeen niin oloni vähän helpottui. Ahdistaa kyllä vieläkin, mutta ei ihme kyllä aivan niin paljoa kuin monen viikon ajan on joka päivä ahdistanut. Tällä hetkellä tuntuu, että jos suurin ongelmani, josta en ole pystynyt puhumaan kuin yhdelle ainoalle ihmiselle ratkeaa saatan ehkä selvitä tästä. Ehkä jonain päivänä olla jopa onnellinen.