Olen viime aikoina miettinyt tulenko koskaan selviämään tästä elämäntilanteestani, jossa nyt olen. Tällä hetkellä en käy koulua masennuksen (joka johtuu koulukiusaamisesta) ja syömishäiriön vuoksi. Pääsyynä on kuitenkin tuo masennus ja koulukiusaaminen. Syömishäiriö on tällä hetkellä ihan hyvin hallinnassa, siitä huolimatta että sitä ei hoideta mitenkään. Olen kuitenkin edelleen lähihoitajakoulutuksessa kirjoilla ja nyt mietin jatkanko kyseisessä koulussa, vaihdanko toiseen lähihoitajakouluun vai kokonaan alaa.
Minulla siis on epätyypillinen syömishäiriö, jossa oireilu on anorektista, mutta painoindeksi ei ole niin alhainen, että kärsisin varsinaisesta anoreksiasta. Laihdutan kuitenkin koko ajan, vaikka olen tällä hetkellä alipainon ja normaalipainon rajoilla. Toisaalta tiedän, että minun ei tarvitsisi laihduttaa, mutta toisaalta tunne, että on liian iso vie voiton. Tämä laihduttaminen alkoi syyskuussa 2015 ja tuolloin tarkoituksena oli pudottaa 5kg. No nyttuosta on pudonnut jo 20kg enkä ole vieläkään tyytyväinen itseeni. En tiedä pystynkö koskaan hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen. Syömisongelmani ovat pahentuneet koulukiusaamisen vuoksi. En kuitenkaan halua tarkemmin kirjoittaa miten minua kiusataan. Jotain olen läheisimmille ihmisilleni puhunut, mutta hekin tietävät vain pienen osan. Kaikista suurin asia, jonka vuoksi en nyt käy koulua ja en ole moneen viikkoon saanut kunnolla nukuttua on vain minun ja kiusaajani tiedossa. En saa puhua siitä kenellekään. Viime yö oli ensimmäinen yö yli kuukauteen ilman painajaisia.
Tällä hetkellä elämäni on vain selviämistä päivästä toiseen. Lisäksi isoimpien ongelmieni kanssa olen aivan yksin. Muutamasta ns. pienemmästä asiasta olen muutamalle läheisimmälle ihmiselle kertonut. Minulla on niin paha olla henkisesti, etten edes harrasta liikuntaa niin paljoa kuin viime keväänä (okei viime keväänä liikuin 6h päivässä, eli voi olla hyväkin, etten liiku niin paljoa). Jaksan kuitenkin 2-4h päivässä liikkua ja suurin osa on juoksua, joten kyllä kai tuokin ihan riittävä määrä on.
Tänään itkin koko aamupäivän, mutta kun sain soitettua erääseen auttavaan puhelimeen niin oloni vähän helpottui. Ahdistaa kyllä vieläkin, mutta ei ihme kyllä aivan niin paljoa kuin monen viikon ajan on joka päivä ahdistanut. Tällä hetkellä tuntuu, että jos suurin ongelmani, josta en ole pystynyt puhumaan kuin yhdelle ainoalle ihmiselle ratkeaa saatan ehkä selvitä tästä. Ehkä jonain päivänä olla jopa onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti