Vähän koulusta

Nyt on viikko joululomaa takana. Koulu alkaa meillä 2.1. Voisi se joululoma olla pidempikin. Kulutehtäviä on kuitenkin niin paljon, että pakko vähän tehdä niitä joululomallakin. Nyt on koulussa siis sairaanhoidon ja huolenpidon jakso menossa ja se jatkuu vielä joululoman jälkeen. Haluan lähihoitajaksi, mutta todennäköisesti päiväkotiin töihin. Eli todennäköisesti tulen suuntautumaan lapsiin ja nuoriin. Toinen mahdollinen suuntautumis vaihtoehto on vammaispuoli, koska olen kiinnostunut myös kehitysvammaisten kanssa työskentelystä. Sairaanhoito ja huolenpito ei oikein tunnu omalta jutultani. Toki pystyisin työskentelemään esimerkiksi vanhusten kanssa, jossa nyt olen työssäoppimassa, mutta en pidä siitä työstä niin paljoa.

Olen ottanut selvää voinko vaihtaa työssäoppimispaikkani vammaispuolelle ja se voisi olla mahdollista, mutta varmaksi ei kukaan osannut sanoa. Se olisi enemmän oma juttuni. Toivottavasti se joululoman jälkeen onnistuisi. Meillä on tällä hetkellä yksipäivä viikossa työssäoppimista ja neljä päivää koulua. Helmikuussa alkaa pidempi työssäoppimisjakso samassa paikassa. Vaihto pitäisi kuitenkin tehdä ennen pidempää työssäoppimisjaksoa.

Tämän jakson aikana olen myös miettinyt mahdanko saada opintojani loppuun. Teen kyllä parhaani, mutta eri syistä taas elämäntilanteeni ei ole paras mahdollinen. Sen lisäksi opiskeltavat asiat ovat vaikeampia kuin ennen. Lukiossa viimeksi on ollut yhtä vaikeita asioita. Olen kyllä miettinyt, että stressaanko koulusta vain liikaa. Ahdistun heti jos en ole saanut kokeesta täysiä pisteitä, vaikka koe olisi mennyt läpikin. En kyllä itsekään täysin ymmärrä mistä tämä johtuu. En ole ikinä ennenkään ollut mikään kympin oppilas eikä se ole ennen minua haitannut. Nyt kun arvosana asteikko on 1-3 aina pitäisi saada 3 eikä sekään aina riitä jos kokeesta puuttuu esimerkiksi yksi piste maksimi pistemäärästä.

Takapakkia

Mietein jonkin aikaa uskallanko julkaista tätä postausta. Päätin kuitenkin julkaista. Taas on tullut henkisen hyvinvoinnin kanssa vähän takapakkia. Viime viikot ovat menneet itseasiassa tosi hyvin ja minulla on ollut hyvä olla, mutta se muuttui viime keskiviikkona.

Keskiviikkona minulla siis oli lääkäriaika ja kyseinen lääkäri oli taas vaihteeksi sellainen, joka ei ymmärrä mistään mitään. Kuvittelee minulle ongelmia joita minulla ei ole. Ja kun olimme puolituntia istuneet ja tilanne alkoi henkisesti käydä minulle liian raskaaksi hän ei antanut minun poistua tilanteesta vaan pakotti istumaan vielä 40min! Koko käynnin ajan minua vain haukuttiin ja uhkailtiin katkaista hoitosuhteeni sairaanhoitajaan, mitä heillä ei todellakaan ole oikeutta tehdä. Siitä se alamäki sitten alkoi. Koulussa on ollut todella vaikeaa olla. Olen tähän asti kuitenkin ollut paikalla, vaikka välillä olen touhunnut muuta tunneilla, kun opettaja on kääntänyt selkänsä (mikä ei välttämättä ole kauhean fiksua, koska monesta tämän jakson kokeesta on saatava täydet pisteet, että pääsee läpi). Pakko kai se on ensi viikolla (ainakin yrittää) keskittyä opetukseen. Keskiviikkona lääkärikäynnin jälkeen oli työssäoppimispaikkaan tutustuminen. Olen menossa erääseen vanhainkotiin työssäoppimaan. Muutaman tunnin aikaiset tapahtumat painoivat mieltäni ja osa asioista meni ohi korvien, mutta suurimman osan kuuntelin. Paikka vaikutti ihan mukavalta työssäoppimispaikalta, vaikka se kieltämättä on erilainen, kuin aikaisemmat työssäoppimispaikkani. En ole ennen työskennellyt vanhusten parissa. Koulusta ei saa olla yhtään pois. Heti jää jälkeen jos on yhdenkään tunnin pois ja kaikki poissaolot on korvattava käymällä toisen ryhmän tunneilla. Pelkään, että en saa tätäkään koulua kunnolla käytyä, mutta tällä kertaa en tee sitä virhettä, jonka tein vuosi sitten jäämällä sairaslomalle. Se ei ole vaihtoehto eikä auta tilannetta yhtään. Päinvastoin se vain pahentaisi sitä.

Syömisongelmien ja pakkoliikunnan kanssa on myös menty nyt muutama päivä aivan väärään suuntaan. Liikun 3-4h päivässä, suurimman osan kuntosalilla eikä oikein mikään ruoka mene alas. Minulle on muutama ihminen sanonut, että olen taas laihtunut ja etten saa enää laihduttaa. Äitinikin sanoi, että minun pitäisi syödä vähän reilummin, koska käyn niin paljon salilla. Olen joko hiljaa tai sitten sanon vain etten ole laihduttanutkaan, mikä ei pidä paikkaansa. Itse en omasta mielestäni ole laihtunut enkä näe mitään muutosta tapahtuneen viime kesän jälkeen, mutta huomautuksien lisäksi vaakakin kertoo kyllä ihan toista. Jostain syystä, vaikka vaa'an luvut pienenevät en vain usko sitä todeksi enkä pysty näkemään muutosta enkä olemaan tyytyväinen itseeni tällaisena kuin olen. Aina pitäisi olla laihempi, juosta lujempaa ja pidempiä matkoja, saada parempia arvosanoja jne. Olenkin miettinyt, että olenkohan koskaan tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen. Toivon, että joskus sekin päivä koittaisi ja voisin olla onnellinen.

Koulunkäynti ja urheilu

Lähihoitajaopintoni sujuvat tällä hetkellä ihan hyvin. Perjantaina loppui päiväkoti harjoittelu, josta viimeinen viikko oli näyttöviikko. Sen verran kiire on ollut koulutehtävien ja liikuntaharrastusten kanssa, että en ole ehtinyt tännekään kirjoittelemaan. Huomenna on näytön arviointi. Saa nähdä mitä siellä sanotaan, pääsinkö läpi. Todennäköisesti pääsin. Luin kriteeristöä ja aika isoja asioita pitäisi tapahtua, että ei pääsisi läpi. Olin harjoittelussa kolme viikkoa ja sen jälkeen oli tuo näyttöviikko. Aikaisempien opintojeni vuoksi sain viikon muita lyhyemmän harjoittelun. Ensi viikko olisi sitten näytön arviointia lukuunottamatta lomaviikko. Ajattelin käydä ainakin kummityttöä katsomassa ja tietenkin keskittyä kestävyysjuoksun treenaamiseen.

Loma viikon jälkeen onkin sitten vuorossa hoito- ja huolenpidon tutkinnon osa, josta osa kursseista on jo käyty ja osaa ollaan aloitettu. Vähän jännittää, sillä siihen kuuluu pistämistä ja pelkään kaikenlaisia piikkejä ja neuloja yli kaiken. Olen kuitenkin päättänyt selvitä siitä. Mutta kieltämättä odotan sitä, että se jakso on ohi. Vielä enemmän jännitän tämän jakson työssäoppimista. Menen yhteen vanhainkotiin. Seuraavastakin jaksosta tulee siis aika kiireinen ja tehtäviä tulee olemaan paljon, mutta kirjoittelen silti tännekin välillä kuulumisia.

Tänne on tullut lumet maahan. Saa nähdä pysyykö. Olen siirtynyt kuntosalin juoksumatolle tekemään suurimman osan juoksutreeneistä. Myös kuntopyörällä tulee poljettua ja jonkin verran treenaan myös crosstrainerilla. Joskus käyn sali treenien jälkeen myös uimassa. Tavoitteena olisi saada 10km aikaa paremmaksi. Olen edelleen todella tarkka syömisistäni. Saan syödä tällä hetkellä max. 1000kcal päivässä. Lasken siis kaikki kalorit tarkasti. Jokainen syöty kalori pitää myös kuluttaa treenamalla (tiedän, että ihminen kuluttaa energiaa vaikka ei liikkuisi lainkaan). Mitään herkkuja en ennen joulua syö.

Koulukiusaaminen osa 2

Tämä on jatkoa aiempaan postaukseeni masennus ja koulukiusaaminen osa 1. Haluan muistuttaa, että näissä koulukiusaamispostauksissa kirjoitan vain osasta tapahtuneista asioista. Joka päivä koulussa tapahtui myös pienempiä asioita, kuten haukkumista ja syrjimistä, mistä en kauhean tarkasti kirjoita.

Yläkoulussa tilanne vain paheni. Huutelua oli ihan joka päivä, joka oppitunti ja joka välitunti. Yhtäkään opettajaa ei kiinnostanut asia ollenkaan ja he syyttivät vain minua kaikesta. Seiskaluokalla eräs rinnakkaisluokan poika ajoi päälleni pyörällä. Siitäkään ei tekijälle tullut mitään seurauksia. Pari ja ryhmätöissä kukaan ei suostunut parikseni tai samaan ryhmään. Siitäkin minä sain syyt niskoilleni, vaikka vika kokonaan muissa. Silloinkin kun opettaja määräsi ryhmät, minun kanssa samaan ryhmään määrätyt tekivät omien kavereidensa kanssa ryhmätyön, vaikka heidät oli määrätty eri ryhmiin.

Kahdeksannella luokalla tilanne paheni. Yksi rinnakkaisluokan oppilas rikkoi jopa Suomen lakia syyllistymällä laittomaan uhkaukseen. En kuitenkaan halua julkisesti kirjoittaa mitä hän uhkasi. Sen verran voin kertoa, että hön sanoi uhkauksensa minulle, mutta uhkaus kohdistui sisarukseeni, joka ei pysty itseään millään tavalla puolustamaan. Mieteimme olisimmeko tehneet rikosilmoituksen, mutta koulu sanoi, että tämä kyseinen oppilas on mallioppilas ja että he ovat uhkailijan puolella. Emme siis tehneet ilmoitusta. Tämä ns. mallioppilas oli samalla rippileirillä kanssani ja aiheutti siellä ihan tahallaan turhan palohälytyksen eli sellainen mallioppilas kyseessä.

Yhdeksännen luokan alussa vaihdoin koulua naapuri paikkakunnalle. Se auttoi hetkeksi, mutta kiusaaminen alkoi loppusyksystä / alkutalvesta uudestaan. Kiusaaminen oli jälleen haukkumista ja ulkopuolelle jättämistä. Tämä uusi koulu myönsi kiusaamisen, mitä muut koulut, joissa olen ollut eivät ole tehneet, mutta ei kuitenkaan tehnyt asialle mitään. Alkukeväästä tilanne meni niin pahaksi, että suoritin peruskoulun itsenäisesti loppuun, koulun luvalla tietysti. Sain heti parempia arvosanoja, kun ei tarvinut käydä koulua, sain itse luoda omat aikatauluni opiskeluun ja opiskella niiden mukaan. Lukio opiskeluun tästä ehkä oli ainakin vähän hyötyä, jonne siirryin peruskoulun jälkeen ja joka oli ainoa koulu missä minua ei kiusattu tällä hetkellä käymäni koulun lisäksi.

Lähihoitajaopinnot

Nyt olen vähän yli kuukauden opiskellut lähihoitajaksi. Ensimmäinen kuukausi meni ihan hyvin. Sain hyväksi lukuja edellisessä koulussani suorittamieni opintojen vuoksi. Meillä alkoi kasvun tukemisella ja ohjauksella. Sitä on nyt viimeiset viikot menossa ennen työharjoitteluun menemistä. Lisäksi meillä alkoi nyt rinnalle hoito- ja huolenpito, jota olen jännittänyt, koska siihen kuuluu pistämistä. Mutta kai mä selviän siitä, vaikka mulla onkin aika paha neulakammo. Tämä on syy, miksi hain lukion jälkeen lastenohjaajaksi ensisijaisesti enkä lähihoitajaksi. Lastenohjaaja koulutukseen ei kuulu pistämistä eikä muitakaan lääkehoitoon liittyviä opintoja.

Välillä mua on ahdistanut koulussa todella paljon. Juttelin ryhmänohjaajani kanssa asiasta ja nyt kaiken pitäisi olla ok. Viime viikolla kävin myös opon ja terkkarin kanssa lyhyessä ''palaverissa''. Se ei ollut sen kummempi palaveri, kuin että he kysyivät onko kaikki ok. Vastasin, että on ja he sanoivat, että heille ja ryhmänohjaajalle voi mennä juttelemaan tarvittaessa. Tuossa kesti peräti 10min. Yksi asia joka koulussa on ahdistanut on ravitsemuksen opinnot. Minullahan itselläni on vuoden ajan ollut aina välillä ongelmia syömisen kanssa. Se on ahdistanut välillä enemmän ja välillä vähemmän. Lisäksi olen enimmilläni liikkunut yli 6h päivässä. Enää en yleensä liiku aivan niin paljon. Ravitsemuksen tunneilla, kun laitetaan ruokaa on tietenkin pitänyt myös syödä, mutta olen selvinnyt ja syönyt vain vähän. Osa syy ahdistukseen näillä tunneilla on myös lakto-ovovegetaarinen ruokavalioni (kasvisruokavalio, johon kuuluvat kananmuna ja maitotuotteet, mutta eivät mitkään muut eläin peräiset tuotteet, kuten liha, kana tai kala). Tunneilla on tehty liharuokia aika paljon. Aluksi minulta kysyttiin miksi en syö niitä. Kun kerroin ruokavaliostani kukaan ei ole onneksi enää kysynyt mitään.

Välillä tuntuu, että hukun koulutehtäviin. Olen listannut kaikki tekemättömät koulutehtävät ylös ja huomasinkin, että ei niitä ole paljoa eikä niihin edes mene kauan aikaa, kun alkaa vain tekemään niitä. Tehtävien ylös kirjaaminen on hyvä asia siinäkin mielessä, että pysyn itse niin parhaiten selvillä siitä, mitä pitää mihinkin mennessä tehdä. Haluan kaikesta aina parhaan mahdollisen arvosanan. Tosin en aina ole saanut, mutta ei se elämä toisaalta siihen kaadu, jos vaan pääsee läpi. Ja jos ei pääse niin sitten pitää vain uusia. Tällä hetkellä mietityttää osa koulutehtävistä, mutta tiedän, että selviän niistä. Se on vaan omasta asenteesta kiinni. Kyllä mä selviän ja osaan, kun vaan haluan.

Luokkatoverit ovat onneksi kivoja. Kaikkien kanssa on helppo tulla toimeen ja olen jopa saanut muutaman kaverin. Meidän luokalla on tosi paljon eri ikäisiä. Suurin osa on minua vanhempia, mutta muutama nuorempikin löytyy. Nuoremmatkin ovat kuitenkin vain vuodesta kahteen vuoteen nuorempia kuin minä, eli eivät paljoa.

Uusi perheenjäsen

Perjantaina 26.8 sain vihdoinkin itselleni ihan ikioman lemmikin. Kävin lähikunnasta ostamassa itselleni nyt 4kk ikäisen kaninpoikasen. Se on poika ja sen nimi on Kaneli. Kanelin nimi tulee sen väristä. Se on sekarotuinen, eniten siinä on kääpiökania. Kaneli on tosi kiltti, mutta touhukas poika. Pullosta se ei mielellään juo, niin kuin suurin osa kaneista vaan sille pitää laittaa vettä kuppiin. Se ei myöskään halua, että häkissä siinä kohdassa, jossa hän nukkuu on puruja vaan hän aina kaivaa itselleen kolon niin, että voi nukkua pelkällä häkin pohjalla. Kuivaruuissa se yhden tietyn merkkisen ruuan aina levittää ruokakupistaan pitkin häkkiä ja syö sen sitten. Kaikki muut kuivamuonat se kuitenkin syö ruokakupistaan. En tiedä miksi. Välillä olisi kiva tietää mitä Kaneli ajattelee

Joka päivä Kaneli pääsee myös pois häkistään mutta sitä pitää koko ajan vahtia. Monet kanit saattavat pureskella sähköjohtoja, mutta tämä poika ei ole niistä kiinnostunut. Sen sijaan sen suurinta herkkua näyttäisivät olevan matot. Tähän mennessä kerran käänsin Kanelille noin minuutiksi selkäni ja sinä aikana se oli ehtinyt haukata palan matosta. Onneksi niin pienen palan, että ei huomaa, jos ei tiedä, että siitä on haukattu.

¨

Kaneli <3

Ensimmäinen kouluviikko

Tämän viikon keskiviikkona alkoi koulu. Oli kiva päästä taas opiskelemaan. Luokassani on 29 opiskelijaa. En ole ikinä ennen opiskellut niin isossa luokassa. Mutta ihan mukavilta luokkakaverit vaikuttavat. Meitä on tosi monen eri-ikäisiä ja eri elämäntilanteissa olevia. Oon yksi luokkani nuorimmista opiskelijoista. Luokassa on kolme minua nuorempaa ja yksi samanikäinen opiskelija. Maanantaina alkaa varsinainen opiskelu. Keskiviikkona ja Torstaina käytiin yleisiä asioita läpi. Ainoastaan yksi tehtävä tuli läksyksi torstaina ja tänään sain senkin tehtyä. Eikä mennyt kuin 15min. Minusta on kiva, että voin pyöräillä kouluun. Koulumatka on vaan 2,5km. Entiseen kouluun matkaa oli 40km eli piti kulkea linkulla ja odottamisia oli paljon. Enää ei tarvitse kyytien vuoksi odottaa. Voin olla koululla vasta, kun koulu alkaa ja lähteä heti koulun loputtua kotiin. Niin ei entisessä koulussani ollut.

Perjantaina meillä oli ryhmäytymispäivä. Käytiin Kalajoella seikkailupuisto pakassa. Olin käynyt sielä kerran aikaisemminkin. Ensimmäisellä kerralla menin kahdesti helpoimman radan ja aloitin toiseksi helpointa, mutta käännyin takaisin, koska minua alkoi pelottaa niin paljon. Nyt menin heti ensimmäiseksi koko sen radan läpi. Menin myös muutaman vaikeamman radan. Ensin mietein uskallanko mennä, mutta kun muutama muukin joihin olen tutustunut muutaman päivän aikana menivät en viitsinyt jäädä yksin maahan seisoskelemaankaan. Kannatti mennä. Ylhäällä ei pelottanut läheskään niin paljon kuin etukäteen maassa.

Odotan jo, että varsinainen opiskelu alkaa. Olen aina tykännyt koulussa terveystiedosta ja lukiossa heti myös psykologiasta. Tuolla alalla on enemmän niihin liittyvää opiskelua, kuin entisessä koulussani. Seurakunta on ainut paikka missä en voi työskennellä valmistuttuani ja missä lastenohjaaja voi, mutta en ole siitä työstä ikinä ollutkaan kiinnostunut paitsi nuorisopuolella, joten ei haittaa yhtään. Jossain vaiheessa elämää haluaisin työskennellä lastensuojelussa, mutta ensin valmistuessani aion hakea töitä päiväkodista. Molempiin saan tuolta koulusta pätevyyden ja lastensuojelussa työllistyy helpommin tuolla koulutuksella, kuin lastenohjaaja koulutuksella. Nykyisessä koulutuksessani on enemmän siellä tarvittavia tietoja ja taitoja.

Koulukiusaaminen osa 1

Ajattelin nyt purkaa teille ajatuksiani masennuksesta ja koulukiusaamisesta. Kirjoitan tästä aiheesta kolmessa postauksessa, koska asiaa on niin paljon, että jos kirjoittaisin yhteen postaukseen kaiken siitä tulisi sellainen romaani, ettei sitä kukaan jaksaisi lukea. Itse olen vuonna 2011 sairastunut lievään masennukseen ja saman vuoden aikana myös parantunut siitä. Nyt kuitenkin kahden viime vuoden aikana on asiat uudelleen alkanut menemään koko ajan huonompaan suuntaan. Tällä hetkellä yritän ajatella positiivisesti ja uskoa, että asiat muuttuvat paremmiksi, kun pääsin tuonne sosiaali- ja terveysalan oppilaitokseen opiskelemaan ja saan vaihtaa koulua. Koulun vaihtokinhan on minulle ennestään tuttu juttu olen vaihtanut koulua useita kertoja aiemminkin. En tällä hetkellä tosin jaksa uskoa, että asiat muuttuisivat paremmiksi tai että joskus saisin itselleni ammatin opiskeltua.

2011 vuonna masennukseen sairastumista edelsi silloin yhdeksän ja puoli vuotta kestänyt rankka koulukiusaaminen. Minua kiusattiin päivittäin eskarista ysiluokan loppuun. Kiusaaminen loppui, kun aloitin lukion, mutta alkoi heti uudelleen lukion jälkeen jolloin opiskelin eräällä kristillisellä opistolla, jossa tiettyyn uskontokuntaan oli kaikkia etuoikeuksia. Ésikoulu aikaisesta kiusaamisesta en onneksi itse muista mitään ja olen sitä mieltä, että parempi niin. Kouluajan kiusaamiset muistan liiankin hyvin.

Alakoulussa kiusaaminen alkoi, koska en osaa sanoa r-kirjainta. Silloinen luokkani opettaja sanoi, että kiusaaminen on ihan normaalia, jos on erilainen kuin muut ja kuuluu kouluun. Siihen ei hänen mukaansa ollut mitään tarvetta kenenkään puuttua. Suurimmaksi osaksi kiusaaminen oli haukkumista, mutta myös uhkailuja, tavaroiden piilottamista, tönimistä, lyömistä yms. Ala-asteella kävin 3lk puoliväliin asti lähimmässä alakoulussa ja siirryin 3lk puolivälissä 2.5km päässä olevaan kouluun eli koulumatka ei ollut kohtuuttoman pitkä, vaikka koulua vaihdoinkin. Lisäksi uusi koulu oli musiikkipainotteinen ja siellä oli myös teatterikerho. Olen pienestä pitäen harrastanut sekä musiikkia että teatteria, joten siinä mielessä ainakin koulun vaihto oli ihan hyvä juttu. Uudessa koulussa kiusaaminen kuitenkin jatkui. Luokassa oli yksi tyttö, joka heti ensimmäisellä välitunnilla teki selväksi, etten ollut tervetullut siihen luokkaan ja käski pysyä kaukana. Koulun opettajatkin sanoivat, että minua ei tarvitse ottaa mukaan, koska koko luokka oli tuntenut toisensa jo 1lk asti. Ensimmäinen opettajani tuossa koulussa sanoi, että tyttö, joka ei halunnut olla kanssani missään tekemisissä oli hänen lempioppilaansa. Ei opettajalla saa olla lempioppilaita! Ja minulle myös tehtiin selväksi, että välitunnit ovat oppilaiden vapaa-aikaa eikä koulu voi puuttua välitunneilla tapahtuneisiin asioihin. Välitunneilla sai valita kenen kanssa on ja sai jättää toisen ulkopuolelle, jos tahtoi. Alakoulussa minulla ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia mielenterveysongelmia ja voin ihmeen hyvin, kun ottaa huomioon mitä jouduin koulussa kestämään. Jotenkin onnistuin silloin ajattelemaan, että muut ovat vain lapsellisempia kuin minä itse. Ja että en viitsi välittää heistä. Suurin osa kavereista ovatkin aina olleet minua vähintään vuoden vanhempia ja eräs ammattilainenkin on minulle sanonut, että olen ikäistäni kypsempi. Kiusaamista tapahtui myös vapaa-ajalla. Ollaan jopa minun ollessa omalla pihalla huudeltu minulle.

Viihdyin alakoulussa paremmin yksin kuin muiden seurassa ja sekin oli opettajille ongelma. Itselleni ja vanhemmilleni se ei ole ikinä ollut ongelma. Tietenkin olisi hyvä, jos jokaisella ihmisellä olisi kavereita, mutta jos ihminen tarvitsee joskus myös omaa aikaa se on ihan ok. Jos se ei henkilölle itselleen ole mikään ongelma ei sen pitäisi olla kenellekään muullekaan!

Vaikka minulla ei kauheasti ollut alakoulussa kavereita, olin kuitenkin paljon muiden samanikäistenkin kanssa vapaa-ajalla, vaikken koskaan esim. halunnut kutsua ketään kotiini. Olen pelannut alakoulussa pesäpalloa ja jalkapalloa, ollut partiossa ja teatterikerhossa. Noissa harrastuksissa tapasin muita samanikäisiä. Harrastuksissa ei kuitenkaan teatterikerhoa lukuunottamatta koskaan ollut ketään samasta koulusta ja siksi koulussa opettajat ajattelivat, että vietän kaiken vapaa-aikanikin yksin, vaikka niin ei ollut. Lisäksi aloitin pianon soiton 6.lk, mutta ne olivat ja ovat edelleenkin yksityistunteja. Minulla oli noin 1-2 päivää viikossa jolloin ei ollut mitään harrastuksia ja ne vietin ihan mielellään sisarusteni kanssa ja välillä itsekseenkin.

Kesän kuulumisia

Juoksukisat olisivat voineet mennä paremminkin tänä kesänä. Alkuun menivätkin ihan hyvin, mutta koska treenasin vähän liikaa, minulla oli toisessa jalassa kolme viikkoa rasitusvamma. Treenasin ja kisasin kipeällä jalallakin, mikä ei ehkä ollut kauhean viisasta. Liikunta ja urheilu auttaa kuitenkin minua niin paljon henkisestikin jaksamaan, että pakko on joka päivä päästä juoksemaan. Osan harjoittelusta pyöräilen. Pyöräily monipuolistaa ja mahdollistaa ajallisesti pidemmän harjoittelun, kuin pelkkä juokseminen.  11-vuotiaan Jatta koiran kanssa ollaan sitten käyty vähän rauhalisempia lenkkejä.

Koira tarvitsee pienen lepohetken lenkillä.

 

Jatta on ollut meillä pennusta asti eli siitä lähtien, kun minä olin 10-vuotias. Ollaan alusta asti oltu Jatan kannsa parhaat kaverit. Jatta on tosi kiltti ja rauhalinen luonteeltaan ja pitää kaikista ihmisistä, joita näkee. Menee aina innokkaasti tervehtimään uusiakin tuttavuuksia, jotka tulevat kylään. Jatta on tällä hetkellä tärkein asia elämässäni. Sille pystyy aina myös kertoman kaikki huolet ja murheet.

Ensi syksyn suunitelmat muuttuivat. En menekään merkonomikouluun. Siihen kouluun pääsemisen jälkeen tulikin tieto, että olin päässyt myös toiseen hakemaani kouluun. En uskonut päseväni, vaikka kaikki, jotka tiesivät minun hakeneen sinne sanoivat, että pääsen helposti sisälle. Koulun alku jännittää hieman, koska se on huomatavasti vaativampi koulu kuin merkonomikoulutus. En kuitenkaan vielä tässä vaiheessa halua täällä kertoa mihin kouluun menen. Mutta haluan tuon ammatin itselleni lukea (tai no lukea ja lukea tuo koulu ei todellakaan ole pelkkää lukemista).

Uusi alku

Sain tänään opiskelupaikan merkonomi koulutuksesta. Kun ajoin sinne aamupäivällä matkalla toivoin, että en pääsisi sinne, koska ala ei tuntunut omalta. Ei se välttämättä jää ainoaksi ammatiksi, jonka opiskelen. Kuitenkin, kun pääsin sieltä pois olin loppupäivän ihan innoissani. Jotakin uutta syksyllekin tiedossa. Saan merkonomin paperit puolessa toista vuodessa. Minulle on tehty jo henkilökohtainen opetussuunnitelmakin ja työssäoppimispaikka on tiedossa. Pääsen aikuislinjalle, joten ei tarvitse edes kestää mitään lapsellisia ja kesken kasvuisia teinejä, joista ei saa aikuisia tekemälläkään niin kuin aiemmassa koulussani.

Mietein jopa terapian lopettamista. En uskalla kuitenkaan vielä kokonaan lopettaa. Monta kuukautta olen ollut henkisesti todella huonossa kunnossa. En muutaman päivän jälkeen, jolloin on ollut hyvä olla lopeta vielä terapiaa kuitenkaan. Tosin nyt kevään aikaiseen pahaan oloon on kokonaan eräät henkilöt entisestä koulustani syyllisiä. Kaikki oli hyvin ennen kuin ne puuttuivat asioihini ja alkoivat uhkailemaan ja käyttäytymään epäasiallisesti minua kohtaan. Nyt kaikki on kuitenkin ihan ok. Saan jatkaa elämääni eteenpäin. Ei kannata käydä sellaisessa paikassa koulua, jossa jatkuvasti on paha olla. En ammattiin valmistuttuanikaan kävisi sellaisessa työpaikassa päivääkään, jossa joutuisin kokemaan väkivaltaa tai jossa tuntuisi pahalta olla. Terveys menee kuitenkin kaiken muun edelle. Mietin kevään aikana jopa itsemurhaa. En kuitenkaan enää mieti sellaista. Tajusin, etten voisi ikinä aiheuttaa sellaista surua kahdelle nuorimmalle sisarukselleni, enkä koiralleni. Nyt olen onnellinen, että kerroin silloisista ajatuksistani äidilleni ja terapiakeskuksen työntekijälle. Sain onneksi heti apua eikä tarvinnut edes mennä osastolle eikä määrätty mitään lääkkeitäkään.

Tosin olen hakenut myös yhtä toista koulupaikkaa toiselta alalta. Ne tulokset eivät ole vielä tulleet. Jos pääsisin sinne niin ehkä harkitsen kuitenkin, mutta en ole varma kumpaan sitten päädyn. Näillä näkymin olen kuitenkin lähdössä opiskelemaan syksyllä merkonomiksi.

Tänään mietin myös sitä jaksanko syksyllä varmasti käydä koulussa. Päätin, että jaksan. Minähän en anna periksi! Pitää vain elää päivä kerrallaan ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Olen koulussa noin 1-2 päivänä viikossa ja 3-4 päivänä työssäoppimassa. Niin, että tunteja tulee viikossa yhteensä 25, että saan opintotuen. Uudessa koulussa kuitenkin sanottiin, vaikken kertonutkaan mitään tilanteestani, että sitä tutkintoa voi suorittaa sen verran kerrallaan, kuin jaksaa. Tosin mulla on kaikki mahdolliset kurssit heti valittu. En tiedä onko se sitten minulle kovin järkevää ottaa heti lukujärjestystä täyteen. Toisaalta, kun kävin lukion tein niin lukionkin alussa enkä väsynyt, vaikka edellinen kevät oli ollut suurinpiirtein yhtä rankka kuin tämän vuoden kevät. Silloin minulla toisaalta oli koulussa kavereita. Tuolla koulussa olen kuitenkin päättänyt keskittyä vain opiskelemaan enkä mieti mitään ihmissuhteita.

Urheilua ja kesälomasuunnitelmia

En ole ehtinyt paljoa kirjoittaa tänne. Se johtuu siitä, että suuri osa ajastani menee urheiluun ja liikunnan harrastamiseen. Juoksen yli 100km viikossa ja lisäksi pyöräilen yli 250km viikossa. Liikuntaan menee yli 6h päivässä. Lisäksi yritän laihtua ja yli 1000kcal päivässä en saa syödä. Vieska Maraton lähestyy. Se on kesäkuun 18. päivä. Siellä voi siis juosta 10km, puolimaratonin tai maratonin.

Muitakin kesälomasuunnitelmia minulla on. Vieska Maratonin ja urheilun lisäksi olen lähdossä kesäkuussa Powerparkiin. En ole nyt kolmeen vuoteen käynyt huvipuistossa, ihan kiva päästä pitkästä aikaa. En ole vielä ihan varma osallistunko Ylivieskassa järjestettävään Sun Pampas tapahtumaan nyt kesäkuussa. Jos saan jonkun kaverin mukaan niin ehkä osallistun. Sen lisäksi olen vielä kesäkuussa lähdössä Helsinkiin ja Tallinnan laivalle. Olen viimeksi käynyt Helsingissä 11-vuotiaana. Laivalla en ole käynyt koskaan. Olen myös ajatellut alkaa ottamaan ratsastustunteja useammin. 6-vuotiaana aloitin ratsastuksen, eli olen n. 15 vuotta sitä harrastanut. Nyt kesällä ajattelin vielä enemmän alkaa ratsastamaan. Välillä olen käynyt ratsastamassa jopa kaksi kertaa viikossa ja välillä kerran kuussa.

Tänä viikonloppuna on myös juhlittu pikkusiskoni 5v synttäreitä. Siskoni oli ihan innoissaan lahjaksi antamastani prinsessa kruunusta, leikki korviksista ja leikki sormuksesta. Lisäksi hän sai paljon frozen aiheisia lahjoja muilta vierailta.

Ihmisarvo

Miksi ihmiset arvostelevat toisiaan esim. työ- tai opiskelupaikan perusteella? Ei ihmisavoa kuuluisi määritellä sen perusteella onko ihmisellä työ- tai opiskelupaikka. Kuintenkin olen huomannut, että monet pitävät sellaisia ihmisiä muita huonompina, joilla näitä ei ole. Se ei kuitenkaan ole aina ihmisen oma valinta. Itselläni tosiaan on se tilanne, että koulupaikka on, mutta opiskeluiden eteneminen on laittomasti estetty. Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja mielestäni on todella väärin ja epäoikeudenmukaista arvostella toisia ihmisiä varsinkaan edellä mainittujen asioiden suhteen.

Olen nyt kahden kuukauden ajan kuullut useammaltakin henkilöltä, jopa omalta äidiltäni, että minusta ei ole mihinkään ja olen huonompi kuin muut, koska opintojeni eteneminen on ilman mitään perusteita estetty. Koulumme tehveydenhoitajakin sanoi minulle suoraan, että minusta ei ole mihinkään. Ahdistaa nämä asiat tosi paljon. Olen itsekin alkanut vähitellen ajattelemaan, että ei minusta tosiaankaan ole mihinkään.Oikeastaan ainoat ongelmani ovatkin tällä hetkellä ahdistus tästä asiasta ja syömättömyys. Syömättömyyttä minulla on ajoittain ollut usean vuoden ajan, mutta ahdistus syömistä kohtaan on pahentunut tämän asian vuoksi. Nykyään yritän kyllä syödä, mutta joka päivä jää siitä huolimatta ainakin muutama ateria väliin.  Äitini myös pitää minua huonompana lapsena kuin pikkusiskoani, koska pikkusiskolla ei ole ikinä ollut mitään ongelmia. Ja koko perheen elämä on aina pyörinyt vain tämän yhden pikkusiskon ja hänen harrastustensa ympärillä, vaikka meillä on yhteensä viisi lasta.

Äitini myös oli sitä mieltä, etten olisi eilen saanut olla palveluopeaatio saappaan virkistymisillassa. Minusta ei kuulemma ole toimimaan saappaassa, enkä kuulemma voi tilanteeni takia olla mukana missään kivoissa jutuissa. Minun paikkani on kuulemma kotona neljän seinän sisässä. Eí normaali äiti kiellä lastaan olemasta onnellinen. Tuona iltana unohdin pitkästä aikaa kaikki ikävät asiat. En miettinyt mitään negatiivisia asioita koko iltana. Olin pitkästä aikaa oikeasti onnellinen ja iloinen. Pystyin myös ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen syömään muutaman sipisin ja suklaan palan eikä ahdistanut yhtään, enkä lähtenyt sen jälkeen 10km juoksulenkille niin kuin ennen olisin lähtenyt. Aamulla oli myös kiva huomata, ettei paino ollut eilisestä aamusta yhtään noussut, herkuttelusta huolimatta (okei normaali ihminen kyllä ymmärtää, ettei tuollaisesta mini annoksesta herkkuja liho, mutta minua se aina pelottaa). Mutta äitini mielestä sinne meno oli väärin. Ilmeisesti minulla ei ole oikeutta onnellisuuteen.

Tämän viikon kuulumisia

Tämä viikko ei taas ole ollut niitä helpoimmasta päästä olevia. Mua ahdistaa syöminen ja tuntuu, että mikään liikunta määrä ei riitä. Oksentelen myös joskus tahallaan ruokia pois, jos minut on pakotettu syömään. Kotona sitä ei ole tarpeen tehdä niin usein, koska voin olla syömättäkin. Joskus kuitenkin, jos syön kotona vaikka koko päivän aikana vain yhden hedelmän tai juon vaikka vain vettä tulee pakottava tarve oksentaa nekin pois. Lasken kaikki kalorit. Syön 600-1200kcal päivässä ja kulutan noin 2500-3500kcal, riippuu liikunnan määrästä. Yleensä liikun noin neljä tuntia päivässä. Olen todella tarkka siitä mitä ja milloin syön.  Kiellettyihin ruokiin kuuluvat tällä hetkellä kaikki karkit, sipsit, keksit, popcornit yms. Lisäksi olen vähentänyt paljon leivän,  perunan, makaronin ja riisin syöntiä. Olen kasvissyöjä joten kaikki liha on myös kiellettyjen ruokien listalla. Käytän ainakin toistaiseksi vielä kuitenkin kananmunaa ja maitotuotteita. Ruokavaliooni kuuluvat tällä hetkellä lähinnä kasvikset, salaatit, hedelmät, jogurtit ja pähkinät. Käyn joka päivä vaa'alla ja mua ahdistaa tosi paljon, jos vaaka näyttää esim. 100g enemmän kuin edellisenä päivänä. Pelkään lihomista tosi paljon.

Mutta sitten tarkemmin tähän viikkoon. Maanantai ja tiistai menivät vielä ihan ok. Mutta keskiviikkona minulla oli psykologin käynti ja näin ohimennen koulumme terveydenhoitajaa. Koulumme terveydenhoitaja huusi minulle, että minusta ei ole mihinkään ja en ole työkuntoinen yms. Kun kerroin syömisongelmistani hän sanoi käytöstäni tosi lapselliseksi. En itse voi sille kuitenkaan mitään, etten pysty syömään. Muutenkin psykologin käynti oli todella raskas henkisesti. Psykologi oli ihan mukava, mutta terveydenhoitajan sanat olivat edelleen mielessä. Lisäksi siellä tehtiin eräs testi, joa minulle on tehty keväällä 2011 ja siitä tehty vääriä johtopäätöksiä ja tulokset käännetty minua vastaan. Psykologi sanoi, että minun ei ole pakko tehdä sitä, mutta tein kuitenkin.

Torstaina mulla oli terapia, johon hakeuduin viime syksynä pahan olon vuoksi. Terapeuttini sanoi, että hänelle on vieläkin mysteeri, miksi käyn siellä, koska en paljoa pysty puhumaan. Minua aina ahdistaa siellä niin paljon, että menen ihan lukkoon. Asun Ylivieskassa ja Ylivieskan kirkko paloi 26.3. Terapeutti kysyi haluanko puhua siitä, mutta en hänen kanssaan halunnut alkaa asiasta puhumaan. Näytin hänelle ruoka- ja liikuntapäiväkirjaani. Lasken erikseen kalorit sellaiseen vihkoon, jota en näytä hänelle. Tuohon jota näytin merkkaan vain syömiset ilman kaloreita ja liikunnan. Sanoi minun syöneen ihan hyvin. En tiedä vaikuttiko se, että ei nähnyt niitä kaloreita. Vasta lopuksi sain sanottua, että oksennan osan ruuista pois. Yritän kyllä pakottaa itseni olemaan oksentamatta tahallaan ruokia pois, mutta aina se ei onnistu. Saa nähdä huomaako se terapeutti jossain välissä laihtumisen. Painoni on nyt usean viikon ajan ollut jatkuvasti laskussa. Äitini sen jo huomasi ja sanoi, että pitää varoa, että ei mene liiallisuuksiin.Kävin myös täyttämässä Kärkkäisellä ilmapalloja. Pikkusiskoni pelaa pesäpalloa ja seuran talkoista oli kyse. Sen jälkeen lähdin lenkille. Lenkin jälkeen mulla oli tosi huono olo. Jo ennen lenkkiä mulla oli ollut nälkä, mutten syönyt. Tulin kotiin ja vähän aikaa piti seinään nojata. Olin ajatellut jättää iltapalan välistä, mutta oli pakko syödä, ettei mene taju. Tuo on aika tuttu tunne mulle ja sitä tapahtuu aika usein. Mua myös palelee välillä, en tiedä mistä johtuu. Ainakin syön tarpeeksi terapeuttini mielestä, joten siitä se ei voi johtua. Ulkonakin mulla on kunnolla vaatetta päällä ja sisälämpömittarini näyttää 22 astetta lämmintä, pitäisi olla ihan normaali lämpötila.

Lauantaina kävin mummuni kanssa Kärkkäisellä sikapäivillä. Hän ei itse pääse kulkemaan Ylivieskaan Sievistä käsin, joten toimin hänelle kuskina. Kävimme syömässä scanburgerissa salaatit. Vähän ahdisti etukäteen syöminen, mutta ei salaatissa loppujen lopuksi kauheasti kaloreita ole ja otin siihen kevyen salaatin kastikkeen. En oikein nauti siitä, että joudun viettämään mummuni kanssa aikaa. Hän valittaa joka asiasta ja pakottaa minut monesti syömään herkkuja. Ja vaatii perusteluita, jos en suostu syömään.

Tänään sunnuntaina mulla oli Alavieskassa kitara esitys. Soitimme kitaransoittoryhmäni kanssa yhden biisin. Olin siellä pikkusiskoni Linnean ja mummuni kanssa. Linnea otti videolle esityksemme. Sielläkin jouduin syömään, kun kävimme kahvilla. Ja tilaisuuden jälkeen mummu halusi käydä minun ja Linnean kanssa jäätelöllä. Linneasta oli kiva käydä herkuttelemassa, mutta minusta ei. En kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään ja söin väkisin sen jäätelön.

Keinoja ahdistuksen purkamiseen

Tämä postaus on ollut täällä blogissani julkaisemattomana luonnoksena jo monta kuukautta, viime syksystä lähtien. Sain eräältä henkilöltä vinkin, että voisin joskus jakaa näitä keinoja ahdistuksen ja pahan olon purkamiseen, joita olen itse käyttänyt ja hyviksi kokenut. Eli päätin täshän postaukseen kirjoittaa keinoja, jotka ovat ainakin minulla auttaneet vaikeissa elämäntilanteissa ahdistukseen.

-Normaaleista rutiineista kiinni pitäminen, esim. koulussa tai töissä käyminen, kaupassa käynnit, siivous yms.
-Lenkkeily ja muu liikunta, aina ei tarvitse välttämättä juosta. Pelkkä kävelykin helpottaa monesti oloa. Itsellä kuitenkin olen huomannut juoksun auttavan eniten. Jos on mahdollista ottaa koira mukaan lenkille niin kannattaa ottaa. Koirat ovat hyviä lenkkikavereita. Itselläni on kohta 11v harmaan norjan hirvikoirani lenkkikaverina.
- Kirjojen lukeminen, keskity niin hyvin, että et tiedä yhtään mitään, mitä ympärillä tapahtuu.
-Musiikin kuuntelu, valitse sekä itseäsi koskettavia, että iloisia kappaleita.
-Käsityöt, esim. kutominen.
-Yksi keino on laittaa, kuulokeet päähän ja kuunnella musiikkia, lukea kirjaa ja kutoa villasukkaa samanaikaisesti. Olen kokeillut ja onnistuu hyvin ja samalla et taatusti mieti muita asioita, etkä tiedä edes mitä ympärillä tapahtuu.
-Aikuisten värityskirjan värittäminen, tätä olen tehnyt koulussa oppitunneillakin. Riippuu toki vähän koulusta ja opettajasta kannattaako oppitunnilla värittää, mutta itsellä se on onnistunut.
-Lähde matkalle, jos se on mahdollista. Maiseman muutos edes hetkeksi voi auttaa.
-Ja on hyvä muistaa, että aina ei tarvitse jaksaa eikä pärjätä yksin. Jos ei ole läheistä ihmistä tai tukiverkostoa, joille uskoutua ammattiapuakin on tarjolla ja sitä kannattaa hakea ja ottaa vastaan, jos tarjotaan. Aina sopivaa ammattilaista ei löydy heti. Itse olen tällä hetkellä ollut useamman ns. ammattiauttajan kanssa tekemisissä ja kukaan ei ole vielä pystynyt auttamaan. Olen itse harkinnut kokonaan luopumista ns. ammattiavusta, koska siitä ei minulle ole mitään hyötyä vaan enemmänkin haittaa. Kannattaa kuitenkin antaa ammattiauttajillekin mahdollisuus auttaa ja olla kärsivällinen.
-Ajan viettäminen muiden ihmisten kanssa. Kannattaa pyrkiä juttelemaan jostain muustakin kuin ikävistä asioista, että saa asiat edes hetkeksi pois mielestään.
-Lemmikkieläinten kanssa oleminen ja niille puhuminen. Itse kerroin kerran kaikki huoleni vanhempieni kissalle Miisulle, kun olimme kahdestaan kotona. Kissa kuunteli rauhallisena sylissä.  Helpotti vähäksi aikaa oloa. Ja lemmikit eivät varmasti puhu asioitasi eteenpäin. Tosin kerran kun mainitsin tästä äidilleni niin hän kysyi: Mistä tiedät mitä asioita se Jatta (koirani) pihalla haukkuu muille koirille? :)

Itse voi keksiä lisää keinoja ahdistuksen purkamiseen. Kaikki keinot ei toimi kaikilla. Nyt talvella myös  hiihto helpotti paljon oloani.

Kevään kuulumisia

En ole jaksanut kirjoittaa tänne pitkään aikaan. Minulla on tämän blogin lisäksi ns. tavallinen päiväkirja, johon kirjoitan sellaiset asiat, joita en halua julkisesti nettiin kirjoittaa. Tämä kevät on ollut elämäni raskainta aikaa henkisesti.

Enssinnäkin siis opinto-ohjaajallamme on jo aikaisempaa epämääräistä taustaa. Nyt hän on joulukuun sairauslomalle jäämiseni takia alkanut järjestämään minun erottamistani koulusta. Minulle sanottiin, että se ei ole syy erottaa koulusta. Minua ei päästetty harjoitteluun, mikä on rikos, koska lääkärin mukaan ei siihen ei ole perusteita.

Olen alkanut uudestaan laihduttamaan. Viime syksyn aikana laihduin 10kg ja tämän kevään aikana olen jatkanut laihduttamista. Tavoitteena olisi vielä ainakin 8kg saada pois, vaikka olenkin normaalipainoinen. Toisaalta, kun on kotona on paremmin aikaa laihduttaa, pystyy enemmän vaikuttamaan syömisiinsä ja liikkumaan enemmän. Päivät menevät suurimmaksi osaksi liikunnan harrastamiseen, koska ei oikein ole muutakaan tekemistä.

Koulunkäyntiä

Olin joulukuun alussa kaksi viikkoa ennen joululomaa sairaslomalla väsymyksen ja ahdistuneisuuden vuoksi.  Nyt tämän viikon maanantaina palasin kouluun. Enää en ole niin väsynyt enkä ahdistunut kuin kuukausi sitten. Minua kuitenkin ärsyttää koulussa se, että esim. meidän koulun kuraattori kyseli kuulumisiani ja kun sanoin, että voin hyvin niin hän ei uskonut sitä vaan alkoi keksimällä keksimään minulle ongelmia, joita minulla ei ole! Sanoi, olevansa huolissaan, jos sanon, että kaikki on hyvin. Valehdellako pitäisi, että ei ole kaikki hyvin? Silloinko hänen ei sitten tarvitsisi olla huolissaan? Kun sanoin kuraattorille, että ei ole tarpeen järjestää palaveria hän väitti, että en ole kykenevä yhteistyöhön ja meidän työskentelymme loppuu tähän. Hän kuvittelee, että tarvitsisin jotain tukitoimia, esim. kevennettyä lukujärjestystä, vaikka en tarvitse!!!!!!!! Ärsyttää kun toiset aina kuvittelevat tietävänsä asiani minua paremmin, vaikka eivät todellisuudessa tiedä yhtään mitään!!!

Nyt en tiedä uskallanko enää mennä kouluun. Kun olen yrittänyt puhua asioista, jotka minua ahdistavat kuraattori sanoo aina, että ''meidän on turha keskustella tuosta aiheesta.'' Olen väsynyt siihen, että minun pitää koko ajan vakuutella jollekin, että voin hyvin. Se kuluttaa voimiani ja sen takia olen paljon ahdistuneempi, kuin olisin, jos minut jätettäisiin rauhaan!!! Ketään ei edes oikeasti kiinnosta mitä minulle kuuluu. Kaikki vain esittävät, koska se kuuluu heidän työhönsä. Ja aina aletaan miettimään minulle jotain rangaistusta, jos kerron, että joku asia ahdistaa! Kukaan ei ikinä ole vaivautunut kuuntelemaan minua yhtään missään minua koskevassa asiassa!!! Toiset muka tietävät aina kaiken minua paremmin.

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, että en ole saanut nähdä sisaruksiani ja vanhempani katkaisivat välinsä minuun. Nyt saan taas nähdä sisaruksiani. Vanhempieni näkökulmasta ja ainakin sisarusteni näkökulmasta katsottuna välimme ovat nyt todennäköisesti kunnossa. Itse en ole tätä mieltä. Olen yleensä aika jännittynyt käydessäni vanhempieni luona silloin kun he ovat paikalla. Olen myös huomannut, että varon sanomisiani heidän kuullensa enemmän kuin ennen. Aikaisemmin pystyin puhumaan heille melkein kaikesta, mutta nyt en ole pystynyt enkä uskaltanut kertoa kuinka pahaolo minulla on koko syksyn ollut.