Harrastuksista

En ole taas ehtinyt kirjoittaa pitkään aikaan. On ollut niin paljon muuta tekemistä. Olen alkanut enemmän panostamaan pitkille juoksumatkoille. Ensi toukokuussa on edessa seuraava puolimaraton ja siitä viikon päästä maraton. Vähän mietin etukäteen, että onko puolimaraton viikkoa ennen maratonia liian rankka, mutta uskon, että ehdin palautua ja lähellä ei ennen maratonia ollut muita kilpailuja. Vieskamaratonin juoksen kesäkuussa ja en tiedä, miksi sen tuloksella itselleni on suurempi merkitys kuin muilla. Ottaen huomioon, että kyseessä on huomattavasti pienempi kilpailu kuin muut kilpailut ovat, joissa maratonin aion juosta. Ehkä siksi, että olen Ylivieskasta kotoisin, jossa tuo kilpailu juostaan ja siksi siellä voi olla myös tuttuja katsomassa toisin kuin muualla.

Juoksen tällä hetkellä noin 120km viikossa. Vielä olisi hyvä kasvattaa vähän treenimäärää, mutta toisaalta koulukin vie aikaa. Pyörälenkit jäävät talvella huomattavasti lyhyemmiksi kuin kesällä. En niitä kilometrejä viitsi edes laskea.

Olen myös aloittanut partion uudelleen. Olin koko alakoulun ajan partiossa, mutta lopetin, kun menin yläkouluun. Olen sudenpentujen johtajana. Yksi yöretki meillä on ollut. Ajattelin etukäteen, että vaikka lasken kaikki kalorit yleensä, se että siellä ei ole ruokavaakaa ei haittaisi ollenkaan. Huomasin kuitenkin, että olikin odotettua vaikeampi syödä kuin ensin ajattelin. Lisäksi illalla mietin, että miksi ihmeessä olen sinne yöksi mennyt. Minun on vaikea nukkua huoneessa, jossa on muita ihmisiä. Mutta sain kuitenkin nukuttua paremmin kuin odotin. Vaatii vielä vähän totuttelua, mutta uskon, että totun noihin retkiin. Sen retken jälkeen päätin kotona lopettaa ruokien punnitsemisen, koska en halua antaa syömisongelmien pilata tätäkin asiaa.

Uusi koulu

Aloitin elokuun lopussa taas uudessa koulussa. Tällä hetkellä opiskelen Centrian ammattikorkeakoulussa tradenomiksi. Ala ei kyllä tunnu ollenkaan omalta, mutta kai se koulu pitäisi loppuun käydä. Ei kaikkia kouluja voi keskenkään jättää. En edes uskonut, että pääsisin sinne sisälle ja ajattelin aluksi, että en ottaisi paikkaa vastaan, vaikka sen saisinkin, mutta otin sitten kuitenkin, koska muut vaihto ehdot olivat vielä huonompia ja sain opiskelupaikan vastaanottamisella syyn muuttaa pois Ylivieskasta, jota olen aina halunnut. Toisaalta tuntuu, että tämä ala on ehkä ainoa, josta voisin valmistua ammattiin, siitäkin huolimatta, että se ei kiinnosta yhtään enkä ole kiinnostunut alan töistä.

Koulussa luokkakaverit ovat tosi mukavia. Ihmisten kanssa minulla ei ole siellä ongelmia, eikä oikeastaan suuremmin opiskeltavien aineidenkaan kanssa. Tosin kahden viikon päästä pitää pitää puolelle luokalle 5-10 minuutin puhe luokan edessä yksin. Mutta kai siitä selviää ja jos aivan ylivoimaisen vaikealta tuntuu, niin en mene tunnille. Mutta en usko, että siihen tarvitsee turvautua.

En halua kuitenkaan, että kukaan koulussa tai muutenkaan täällä Kokkolassa, jossa nyt asun tietää mitään menneisyydestäni. Ajattelin, että haluan aloittaa kaiken alusta. Itse en tosin ole päässyt vielä kaikesta yli. Eniten ahdistaa viime kevään tapahtumat ja Jatan kuolema elokuussa. Jatta oli kanini lisäksi ainoa, jolle puhuin tunteistani ja joka kuunteli minua. Lisäksi se oli ainoa lenkkikaverini. Viime viikko oli henkisesti raskaampi kuin edelliset, mutta olen päättänyt tällä kertaa jaksaa kaiken yksin. En tarvitse läheisiä ihmissuhteita. Riittää, että on ihmisiä, joiden kanssa voi viettää aikaa kertomatta heille mitään henkilökohtaisia asioita. Minun on aina muutenkin ollut todella vaikea luottaa ihmisiin. Kirjoittaminen on paljon helpompaa kuin puhuminen. Siksi kirjoitan tänne blogiinkin asioista, joista en puhu kenellekään.

Jatta

Mun koirani Jatta jouduttiin lopettamaan 3.8. Se sairastui ja oli jo 12 vuotias. Äitini laittoi viestin edellisenä päivänä, että Jatta on huonossa kunnossa ja lähdin heti Ylivieskaan katsomaan sitä. Heti, kun näin Jatan tiesin, että se varmaan joudutaan lopettamaan. Se on aina ennen juossut häntä heiluen mua vastaan ja hypännyt vasten. Nyt se ei tullut häkistä itse. Vasta kun menin kopista asti hakemaan jaksoi vähän tulla pois häkistään nurmikolle.

Seuraavanakin päivänä menin Ylivieskaan ja eläinlääkäriin Jatan mukaan. Kaneli kanini vuoksi täytyi tulla kotiini Kokkolaan yöksi, muuten olisin voinut olla yötä Ylivieskassa. Kävimme vanhempieni kanssa hautaamassa Jatan ja myöhemmin nuorempien sisaruksieni kanssa haudalla. Jatta oli mun paras kaveri. Terveenä aina innoissaan lenkille lähdössä. En koskaan ajatellut, että Jatta lähtisi niin äkkiä pois. Näin kuitenkin molempina päivinä, ettei se enää ollut onnellinen ja nauttinut elämästään.

 

Jatta pentuna.

 

En muistanutkaan, kuinka pieni Jatta on joskus ollut <3

 

 

 

Kesän kuulumisia

Minulla on ollut niin paljon menoja ja ajateltavaa kesäkuussa, että en ole ehtinyt edes tänne kirjoitella mitään. Kesäkuun 17. päivä juoksin puolimaraton kilpailun. Se ei mennyt ihan niin hyvin, kuin olisin toivonut. Pääsin kyllä maaliin, mutta en rikkonut omaa ennätystäni, mikä oli tavoitteena. Lisäksi jouduin loppussa kävelemään jonkin verran. Toisaalta se oli kuuma hellepäivä, joten sekin tietenkin vaikutti eikä tuo aikakaan paljoa ennätykseni yli mennyt.

Sain opiskelupaikan Kokkolasta. Aloitan tradenomi-opinnot syksyllä. Kolmen viikon päästä olisi muutto sinne. Virallisesti osoite muuttuu kahden viikon päästä, mutta varsinainen muutto on viikkoa myöhemmin. Olen asunut koko ikäni Ylivieskassa ja aina halunnut muuttaa pois. Nyt se on vihdoinkin mahdollista. Onneksi löysin asunnon ja sain kaikki asiat järjestettyä, vaikka aluksi näytti siltä, että aika loppuisi kesken.

Puolimaratonin jälkeen en ole oikein jaksanut treenata. Nyt päätin aloittaa uudestaan. Kävin tänään 18.8km juoksulenkin, joka meni ihmeen hyvin ottaen huomioon, että viimeisen kahden viikon aikana olen juossut vain yhden 10km lenkin. Jonkin verran olen pyöräillyt, mutta en niin paljoa kuin yleensä ja kuntosalillakin olen käynyt vain muutaman kerran. Nyt pitää taas alkaa tosissaan treenaamaan. Välillä, kun on henkisesti raskasta treenaaminen jää. Niin ei saisi olla varsinkaan minun kohdallani, koska sitten kun saan lähdettyä lenkille tai salille olo helpottuu.

Syömishäiriön kanssa on mennyt nyt paremmin. En stressaa syömisistä enkä painosta enää. Minulla on tärkeämpääkin mietittävää. Sitä paitsi olen ihan normaalipainon ja alipainon rajoilla, joten ei ole tarvetta enää laihduttaa. En toisaalta aio nostaakaan painoani, vaan pysyä tässä missä nyt olen. Nykyään lasken kalorit vain sen vuoksi, että saan tarpeeksi energiaa, kuin ennen laskin niitä ihan päin vastaisesta syystä. Syömishäiriö ei ole tuonut elämääni mitään hyvää eikä siinä ole mitään ihailtavaa. Se oli osaksi syynä miksi lähihoitaja opintonikin jäivät kesken. Toinen suurempi syy oli koulukiusaaminen, mutta myös syömisen kanssa olevilla ongelmilla oli osuutta asiaan. Olen muutenkin alkanut ajattelemaan, että en halua viettää tällaista elämää, mitä olen melkein kaksi vuotta jo viettänyt. Asioiden on muututtava ihan jo siitä syystä, että en jaksa jatkaa näin enää pidempään. Pikku hiljaa alkaa tuntumaan taas, että haluan elää ja että ehkä asiat vielä järjestyvät. Tosin en koe, että olisin vielä ihan täysin selvinnyt ongelmistani tai parantunut syömishäiriöstä, mutta uskon, että joskus sekin päivä vielä koittaa.

Juoksukilpailut

Ajattelin tulla kirjoittamaan kaksista ensimmäisistä juoksukilpailuistani tänä vuonna. Eli ensimmäinen kilpailu 12.5 Kokkola City Run 10km meni hyvin. Rikoin oman ennätykseni melkein seitsemällä minuutilla. Aluksi tuntui raskaalta juosta, mutta kun vauhtiin tottui aloin nauttia juoksemisesta. Tavoitteena kilpailussa oli rikkoa oma ennätykseni ja se onnistui paremmin kuin uskalsin toivoa. Osittain kilpailu juostiin maantiellä ja osittain oli sitten sellaista leveää polkua. Oli kiva päästä juoksemaan uusiin maisemiin. Seurasin aika usein kelloa, että juoksen varmasti tarpeeksi kovaa uuteen ennätykseen.

Toisessa kilpailussa 20.5 juostussa terwamaratonissa Oulussa jännitin vielä enemmän. Juoksin tässäkin tapahtumassa 10km. Osittain se johtui viikkon takaisesta hyvästä kilpailusta, koska haluan joka kilpailussa juosta uuden ennätyksen ja osittain siitä, että yksi treeni ennen kilpailua oli jäänyt välistä ja toinen treeni mennyt huonosti. Tässä kilpailussa rikoin oman ennätykseni 16s, eli ihan hyvin meni. Alku meni vain vähän huonosti, sillä olin pukenut juoksutakin topin päälle, mitä olin aiemmin koko kuluneen kevään käyttänyt. Päivä oli kuitenkin kuuma ja huomasin jo 2km kohdalla, että takki oli liikaa ja se piti riisua ja laittaa vyötärölle. Kilpailunumero oli kuitenkin kiinni takissani ja se piti irrottaa ja kiinnittää hakaneuloilla toppiin, joka myös hetkeksi hidasti hieman vauhtia. Loppumatkalla sitten juoksin kovempaa kuin aiemmin ja sain uuden ennätykseni, vaikka takin riisumisen aikana mietin, että aivan sama, kunhan maaliin pääsen. En katsonut tässä kilpailussa kelloa ollenkaan.

Seuraava kilpailuni on joko Sievi Trail Run tapahtumassa 10.6 11,2km polkujuoksu kilpailu tai 17.6 juostavassa vieskamaratonissa puolimaraton. Tällä hetkellä treenaan todella paljon, välillä menee koko päivä treenaamiseen, mutta olen onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Vuoden ensimmäinen juoksukilpailu

Huomenna on tämän vuoden ensimmäiset juoksukilpailuni. Juoksen Kokkola City Run-tapahtumassa. Vähän jännittää miten pärjään. Se on 10km kilpailu maantiellä. Tiedän kyllä, että selviän maalin, mutta se ei minulle riitä. Haluan rikkoa oman ennätykseni. Lisäksi paikka on aivan outo, joten sekin jännittää, miten löydän oikeisiin paikkoihin, kuten hakemaan numerolappuni ja lähtöviivalle. Uskon kuitenkin, että ne löytyvät. Itse reitti ei jännitä, sillä en voi eksyä. Se on merkattu ja siellä on liikenteenohjaajat. Olen ainakin valmistautunut hyvin, jos en pärjää kilpailussa se ei johdu ainakaan huonosta valmistautumisesta. Toisaalta seuraava 10km kilpailu on 20.5, joten jos nyt ei mene niin hyvin kuin toivoisin minulla on vielä toinen mahdollisuus pärjätä.

Ostin eilen uuden gps urheilukellon ja koko päivän olen yrittänyt opetella käyttämään sitä. Se on kilpailuissa aika hyödyllinen. Olen tähän mennessä käyttänyt puhelimen sport tracker sovellusta, mutta se vie paljon akkua puhelimesta ja varsinkaan pisimpiä treenejäni ja kilpailujani sen akku ei kestä.

Kilpaurheiluharrastuksestani

Tällä hetkellä tuntuu, että minulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin urheilu. Liikunta määrät mitä liikun päivässä alkaa taas mennä siihen suuntaan mitä oli vuosi sitten eli vähintään 6h päivässä. Silloin jalat ei tahtoneet kestää sellaista ja pelkään vähän, että ei kestä nytkään. Ensimmäiseen juoksukilpailuun on enää vähän yli viisi viikkoa aikaa, enkä haluaisi mitään rasitusvammoja sitä ennen. Onneksi se on vain 10km kilpailu, mikä on lyhin matka mitä tällä hetkellä juoksen. Kilpailu on 12.5 järjestettävä Kokkola City Run. Vielä pitäisi ainakin 3min saada kympin ajasta pois, että olisin tyytyväinen. Toki siihen pääsemisen jälkeenkin yritän aikojani parantaa.

Tähän mennessä ei ole mitään isompia rasitusvammoja ollut tänä keväänä, mikä on hyvä asia. Olen treenannut enemmän juoksua kuin koskaan aikaisemmin. Juoksulenkille lähteminen on masennuksen vuoksi minulle tällä hetkellä todella vaikeaa samoin kuntosalille tai pyöräilemään lähteminen. Sitten kun saan aikaiseksi lähteä nautin siitä ja saatan treenata jopa pidempään kuin alunperin suunnittelin.

Mietin eilen sitä, että jos tämän juoksukauden jälkeen lopettaisin kilpaurheilun ja pitäisin liikkumisen vain harrastuksena. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että en sitä tee, vaan jatkan tämän kauden jälkeenkin kilpailemista. Syy lopettamisen miettimiseen oli syömishäiriöni. Mietin, että olisiko minun helpompi parantua syömishäiriöstä, jos ei juoksukilpailujen vuoksi olisi ns. pakko liikkua, vaan voisin liikkua siloin kun itsestä tuntuu hyvältä ja sen verran kuin tahdon. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että lopettaminen ei ole minun kohdallani oikea ratkaisu. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän, että jos en harrasta paljon liikuntaa en söisikään mitään. Lisäksi ahdistus todennäköisesti vain kasvaisi, koska pelkäisin lihomista niin paljon. Lisäksi en hyväksyisi todennäköisesti sitä, jos fyysinen kuntoni huononisi, enkä pystyisi juoksemaan enää puolimaratonia. Kun siihen matkaan ja tiettyn aikaan siinä on monta kuukautta treenannut ei sitä halua heti lopettaakaan... Haluan myös ainakin kerran elämässä juosta maratonin ja se haave tuntuu menevän vain kauemmaksi, jos lopetan kilpaurheiluharrastukseni. Liikkuminen auttaa myös henkisesti jaksamaan masennuksen ja syömishäiriön kanssa, joten sen vuoksi on myös tärkeää jatkaa sitä.

Syömishäiriö

Olen jo pitkään miettinyt kirjoitanko tästä aiheesta omaa postaustaan vai en. Päätin kuitenkin kirjoittaa, vaikka kasvokkain aika harvoille ihmisille pystyn asiasta puhumaan ja tästä aiheesta kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta.

Eli niin kuin olen aiemmissa postauksissa kirjoittanut minulla on epätyypillinen syömishäiriö. Anoreksian kriteereistä paino ei ole niin alhainen, että sitä voitaisiin diagnosoida. Mitään ahmimista minulla ei ole koskaan ollut. Laken kalorit todella tarkasti ja pidän ruoka- ja liikuntapäiväkirjaa. Lisäksi käyn useamman kerran päivässä vaa'alla. Olen yrittänyt vähentää sitä ja olen saanut sitä jonkin verran vähennettyäkin. Paino ei saisi tippua enää yhtään, mutta siitä huolimatta aina, kun vaaka näyttää vähemmän kuin viime kerralla tuntuu, että olen onnistunut edes jossakin. Samalla kuitenkin ajattelen, että se voi olla merkki syömishäiriön menemisestä huonompaan suunaan. En halua julkaista täällä tarkkoja kilomääriä tai painoindeksejä siltä varalta, että joku muu syömishäiriöinen lukee tätä blogia. Kaloreiden on aina oltava miinuksella huolimatta siitä, että järki sanoo, että mitään tarvetta laihtua ei ole. Kuitenkin haluan olla vielä laihempi.

Minulla on myös pakonomaista liikkumista. Juoksu, pyöräily, uinti ja kuntosali treenit on kaikki pakko suorittaa. Juoksukisoissa on pakko menestyä ja niihin pitää treenata paljon. Alunperin aloitin juoksemaan, koska se kuluttaa paljon kaloreita, mutta on siinä nyt tavoitteitakin mukana. Tällä hetkellä minun on ihan pakko liikkua 4h joka päivä entisen 2-4h päivässä sijasta.

Läheiseni huomasivat syömisongelmani jo vuosi sitten. Itse kuitenkin kielsin asian ja sanoin, että ei ole mitään ongelmaa. Vasta viime vuoden lopussa aloin myöntämään muille ihmisille, että minulla on syömishäiriö. Itselleni pystyin myöntämään sen joskus alkusyksyllä. En kuitenkaan silloin halunnut kenenkään tietävän asiasta, vaikka kaikki jotka viettävät aikaa kanssani koulukaverit mukaan lukien sen näkivät.

Tällä hetkellä en oikein tiedä itsekään haluanko parantua vai en. Toisaalta haluaisin elää terveenä ja onnellisena, mutta toisaalta syömishäiriö on tällä hetkellä ainoa asia, josta saan onnistumisen kokemuksia ja johon voi turvautua. Toisaalta en koe itse edes olevani sairas edelleenkään diagnoosista huolimatta, joten miksi yrittää ns. parantua, jos ei edes koe olevansa sairas? Syömishäiriö tosin vaikuttaa elämääni. Tänään, kun huominen kylä reissu peruuntui ensimmäinen tunne oli helpotus, koska en joutuisi syömään mitään. Ehkä tuo ei ole täysin tervettä ajattelua, mutta en itse ajattele sen kauheasti rajoittavankaan elämää, kunhan liikun vähän enemmän kuin normaalisti, jos olen esim. kylässä joutunut syömään jotain.

Olen yrittänyt hakea apua, mutta kukaan ns. ammattiauttaja ei tunnu ymmärtävän minua. En koe, että olisin saanut mitään apua tilanteeseeni ja enää en edes halua. Aiemmin olisin halunnut, mutta nyt tuntuu, että yritän selvitä mieluummin yksin. Tiedän, että pystyn siihen, jos oikeasti haluan.

Positiivisuus postaus

Päätin tällä kertaa kirjoittaa siitä, mitkä asiat elämässäni ovat hyvin. Mulla on asunto ja Kaneli kani. Kesällä on myös juoksukisoja tulossa. Onneksi saan asua Kanelin kanssa kahdestaan. En haluaisikaan tällä hetkellä asua kenenkään toisen ihmisen kanssa saman katon alla. Tässä elämäntilanteessa on hyvä, että pystyn itse täysin suunnittelemaan päiväjärjestykseni. Kaneli tuo mulle paljon voimia ja antaa syyn elää. Se tarvitsee mua huolehtimaan itsestään, eikä oikein edes päästä muita ihmisiä lähelleen. Kaneli on aika touhukas kani ja sen touhuja on hauska seurata. Treenaaminen juoksukisoihin antaa myös voimia. Välillä minusta tuntuukin, etten osaa tehdä mitään muuta kuin juosta.

Tällä hetkellä masennus on niin paha, että yritän iloita pienistäkin onnistumisista ja asioista joita saan tehtyä. Eilen sain haettua yhden lapun koulun toimistosta, joka on ollut tarkoitus hakea jo kuukausi sitten. Sillä ei kuitenkaan ollut kiire, jos olisin ehdottomasti tarvinut sitä lappua aikaisemmin olisin sen saanut haettua. En kuitenkaan ole uskaltanut mennä koululle, yhden opettajan ja luokkakaverini vuoksi. Eilen sitten pyysin kaveriani mukaan hakemaan sen kanssani. Nyt on sekin asia hoidettu pois päiväjärjestyksestä eikä sitä tarvitse enää stressata. Olen viimeiset kaksi viikkoa miettinyt päivittäin tuota asiaa. Menimme siihen kellon aikaan iltapäivällä, kun suurin osa koulun väestä oli jo lähtenyt. Lisäksi tiesin, että luokkakaverini ovat työssäoppimassa, joten heidän näkemisestään ei ollut pelkoa.

Treeneissä olen huomannut, että oma fyysinen kuntoni on parantunut huomattavasti lyhyen ajan sisällä. Se on myös yksi positiivinen asia elämässäni. Toisaalta sekin, että vaikeasta masennuksesta huolimatta jaksan lähteä treenaamaan on mielestäni hyvä asia. Hyvä fyysinen kunto antaa myös varmuutta kesän juoksukisoihin. Ne eivät jännitä niin paljoa, kun huomaa kuntonsa parantuvan.

Siitä huolimatta, että elämässäni on myös positiivisia asioita en jaksa aina esittää, että minulla olisi kaikki hyvin. Perheelleni en kerro lähellekään kaikkea, mutta en toisaalta pidä heihin elämäntilanteeni vuoksi mitään yhteyttäkään vaikka he asuvat vain muutaman kilometrin päässä minun kodistani. Tätini on aika hyvin perillä asioistani, mutta hänellekin esitän yleensä reippaampaa mitä olen. Kerron hänelle mitä elämässäni tapahtuu, mutta en sano suoraan kuinka pahalta ne asiat minusta tuntuvat. Kerran olen hänen kanssaan puhelimessa puhuessani romahtanut ihan täysin ja itkenyt pahaa oloani. Sen jälkeen olen vain kertonut asioista, mutta yrittänyt pitää tunteet poissa. En myöskään tänne blogiin kirjoita puoliakaan asioista, joiden vuoksi minulla on paha olla. Vaikka kirjoitan tätä nimimerkillä en halua ihan kaikkea kirjoittaa julkisesti nettiin. Haluan myös pitää blogini julkisena kaikkien luettavana. Olen miettinyt, että alkaisin ehkä joskus kirjoittaa tätä ainakin omalla etunimelläni ja ehkä julkaista omia kuviani täällä. Tällä hetkellä en tiedä olenko vielä tarpeeksi vahva henkisesti kirjoittamaan haluamistani asioista omalla nimelläni, mutta ehkä sekin päivä joskus koittaa jolloin uskallan sen tehdä.

Päivä kerrallaan

Olen viime aikoina miettinyt tulenko koskaan selviämään tästä elämäntilanteestani, jossa nyt olen. Tällä hetkellä en käy koulua masennuksen (joka johtuu koulukiusaamisesta) ja syömishäiriön vuoksi. Pääsyynä on kuitenkin tuo masennus ja koulukiusaaminen. Syömishäiriö on tällä hetkellä ihan hyvin hallinnassa, siitä huolimatta että sitä ei hoideta mitenkään. Olen kuitenkin edelleen lähihoitajakoulutuksessa kirjoilla ja nyt mietin jatkanko kyseisessä koulussa, vaihdanko toiseen lähihoitajakouluun vai kokonaan alaa.

Minulla siis on epätyypillinen syömishäiriö, jossa oireilu on anorektista, mutta painoindeksi ei ole niin alhainen, että kärsisin varsinaisesta anoreksiasta. Laihdutan kuitenkin koko ajan, vaikka olen tällä hetkellä alipainon ja normaalipainon rajoilla. Toisaalta tiedän, että minun ei tarvitsisi laihduttaa, mutta toisaalta tunne, että on liian iso vie voiton. Tämä laihduttaminen alkoi syyskuussa 2015 ja tuolloin tarkoituksena oli pudottaa 5kg. No nyttuosta on pudonnut jo 20kg enkä ole vieläkään tyytyväinen itseeni. En tiedä pystynkö koskaan hyväksymään itseäni sellaisena kuin olen. Syömisongelmani ovat pahentuneet koulukiusaamisen vuoksi. En kuitenkaan halua tarkemmin kirjoittaa miten minua kiusataan. Jotain olen läheisimmille ihmisilleni puhunut, mutta hekin tietävät vain pienen osan. Kaikista suurin asia, jonka vuoksi en nyt käy koulua ja en ole moneen viikkoon saanut kunnolla nukuttua on vain minun ja kiusaajani tiedossa. En saa puhua siitä kenellekään. Viime yö oli ensimmäinen yö yli kuukauteen ilman painajaisia.

Tällä hetkellä elämäni on vain selviämistä päivästä toiseen. Lisäksi isoimpien ongelmieni kanssa olen aivan yksin. Muutamasta ns. pienemmästä asiasta olen muutamalle läheisimmälle ihmiselle kertonut. Minulla on niin paha olla henkisesti, etten edes harrasta liikuntaa niin paljoa kuin viime keväänä (okei viime keväänä liikuin 6h päivässä, eli voi olla hyväkin, etten liiku niin paljoa). Jaksan kuitenkin 2-4h päivässä liikkua ja suurin osa on juoksua, joten kyllä kai tuokin ihan riittävä määrä on.

Tänään itkin koko aamupäivän, mutta kun sain soitettua erääseen auttavaan puhelimeen niin oloni vähän helpottui. Ahdistaa kyllä vieläkin, mutta ei ihme kyllä aivan niin paljoa kuin monen viikon ajan on joka päivä ahdistanut. Tällä hetkellä tuntuu, että jos suurin ongelmani, josta en ole pystynyt puhumaan kuin yhdelle ainoalle ihmiselle ratkeaa saatan ehkä selvitä tästä. Ehkä jonain päivänä olla jopa onnellinen.

Juoksukilpailut

Ajattelin tulla tänne kirjoittamaan juoksukilpailuista ja niihin treenaamisesta. Vuoden ensimmäinen kilpailuni on toukokuussa ja viimeinen lokakuussa. Juoksen tänä vuonna kaksi 6-7km kisaa, 1-2 10km kisaa ja 1-2 puolimaratonia. Eli en kovin montaa kilpailua, mutta varsinkin puolimaraton kisasta palautuminenkin vie aikaa. Lisäksi minulla on synnynnäinen rakenne vika toisessa jalassa, joten se pitää ottaa huomioon treenatessa. Viime keväänä treenasin liikaa ja jalka oli monta viikkoa kipeänä. Tämä yhdistettynä liian vähäiseen syömiseen johti siihen, että viime vuonna pystyin juoksemaan yhdessä ainoassa juoksutapahtumassa. Tänä vuonna olen päättänyt, että vaikka treenaan tosissaan ja yritän parhaani en silti mene liiallisuuksiin liikunnan ja treenamisen kanssa. Olen myös päättänyt, että syön kunnolla, vaikka se ahdistaisi kuinka paljon tahansa.

Tällä hetkellä käyn kuntosalilla treenaamassa melkein joka päivä, joskus käyn salilla kaksi kertaa päivässä. Olen huomannut, että fyysisen kunnon kohenemisen lisäksi se myös vähentää ahdistusta. Puolimaraton on oikeastaan kilpailu, jota eniten jännitän. Tiedän sen matkan jaksavani, mutta ajatuksissa se tuntuu pitkältä matkalta. Lisäksi en ole täysin tyytyväinen aikaani vaan haluan parantaa sitä. Toisaalta aikojen parantaminen kuuluu kilpajuoksemiseen. Juoksu lenkkini ovat yleensä 5-21km mittaisia. Lisäksi treeniin kuuluu kuntopyörä, crosstrainer, soutulaite ja lihaskunnon tekeminen.

Talvisin juokseminen tapahtuu pääsääntöisesti juoksumatolla. Odotan jo, että lumet sulaisivat ja pääsisin paremmin uloskin treenaamaan. Puolimaratonin juokseminen juoksumatolla on välillä vähän tylsää puuhaa, vaikka juoksemisesta pidänkin. Tällä hetkellä on useamman viikon treenit menneet hyvin. Jalat eivät ole olleet kipeänä ja olen jaksanut juosta juoksuohjelmani mukaan. Kun lumet sulavat pyöräilen myös enemmän. Yleensä teen n. 30-60km pyörälenkkejä, mutta kuntopyörällä siihen ei riitä kiinnostus.

Miksi reagoin asioihin niin herkästi?

Olen jo pitkään miettinyt miksi reagoin erilaisiin asioihin niin herkästi. Siihen ei varmaan ole ainoastaan yhtä syytä. Toisaalta 12 vuoden koulukiusattuna oleminen on varmasti osaltaan asiaan vaikuttanut, mutta toisaalta olen myös miettinyt olenko vain sellainen luonteeltani.

Tällä hetkellä tuntuu vaihteeksi, että mikään ei onnistu ja mikään ei voisi enää olla huonommin. Toisaalta taas, kun alan miettimään niin kyllä asiani voisivat olla tällä hetkellä paljonkin huonommin. Mulla on työ- ja opiskelupaikka ja ihana kani ja olen fyysisesti terve. Pitäisi kai keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Siitä huolimatta tuntuu, että voimavarat ovat lopussa. En uskalla kertoa kenellekään kuinka väsynyt oikeasti olen. Siitä ei ikinä voi seurata mitään hyvää.

Reagoin todella helposti vaikeisiin asioihin syömättömyydellä ja pakonomaisella liikkumisella. Tällä hetkellä koulu vie onneksi niin paljon aikaani, että en ennätä liikkua kuutta tuntia päivässä niin kuin viime keväänä tein. Olen myös päättänyt syödä joka päivä jotain. Se on todella vaikeaa, mutta syömishäiriölle ei saa antaa valtaa eikä sen kaltaisille ajatuksille periksi. On vaan pakko syödä, vaikka pelkäisi lihomista kuinka paljon tahansa tai ruoka ei muuten menisi alas.

Olen monet kerrat päättänyt, että nyt elämääni tulee muutos. Että en enää suostu miettimään ikäviä asioita enkä kestämään pahaa oloa. Tämä kestää kuitenkin yleensä yhdestä kahteen päivään ja taas ollaan samassa tilanteessa. Tätä on jatkunut jo kaksi vuotta. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että en kestä enää yhtäkään vastoin käymistä. Jos niitä ei enää tule tähän oloon on toisaalta jo niin tottunut, että kyllä sen kanssa vielä jonkin aikaa pärjää.

Olen siis kuitenkin miettinyt miksi. Miksi en pääse eroon pahasta olosta? Olen miettinyt, että olenko vain niin paljon huonompi kuin muut ihmiset. Omasta mielestä näin on. Olen kuullut yhdeltä toiselta ihmiseltä myös näin olevan, mutta useammalta, että näin ei ole. Yritän olla syyllistämättä itseäni, vaikka ajattelenkin, että syy on minun ja minussa on oltava jotain vikaa, koska en kestä vastoin käymisiä ja itken todella helposti. Tiedän kuitenkin, että en voi antaa periksi. Minun on pakko selvitä tästä, kuten olen selvinnyt kaikesta muustakin, vaikka elämässäni on ollut todella paljon vastoinkäymisiä ja vaikeita asioita. On vain taisteltava ja uskottava, että asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Muistan vieläkin yhden kerran, kun olin 14 tai 15-vuotias, kun sanoin äidilleni, kun juttelimme koulukiusaamisesta, että ei sille ole enää mitään tehtävissä. Äitini sanoi heti, että ei saa luovuttaa. Pitää vain uskoa parempaan.