Olen jo pitkään miettinyt miksi reagoin erilaisiin asioihin niin herkästi. Siihen ei varmaan ole ainoastaan yhtä syytä. Toisaalta 12 vuoden koulukiusattuna oleminen on varmasti osaltaan asiaan vaikuttanut, mutta toisaalta olen myös miettinyt olenko vain sellainen luonteeltani.
Tällä hetkellä tuntuu vaihteeksi, että mikään ei onnistu ja mikään ei voisi enää olla huonommin. Toisaalta taas, kun alan miettimään niin kyllä asiani voisivat olla tällä hetkellä paljonkin huonommin. Mulla on työ- ja opiskelupaikka ja ihana kani ja olen fyysisesti terve. Pitäisi kai keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Siitä huolimatta tuntuu, että voimavarat ovat lopussa. En uskalla kertoa kenellekään kuinka väsynyt oikeasti olen. Siitä ei ikinä voi seurata mitään hyvää.
Reagoin todella helposti vaikeisiin asioihin syömättömyydellä ja pakonomaisella liikkumisella. Tällä hetkellä koulu vie onneksi niin paljon aikaani, että en ennätä liikkua kuutta tuntia päivässä niin kuin viime keväänä tein. Olen myös päättänyt syödä joka päivä jotain. Se on todella vaikeaa, mutta syömishäiriölle ei saa antaa valtaa eikä sen kaltaisille ajatuksille periksi. On vaan pakko syödä, vaikka pelkäisi lihomista kuinka paljon tahansa tai ruoka ei muuten menisi alas.
Olen monet kerrat päättänyt, että nyt elämääni tulee muutos. Että en enää suostu miettimään ikäviä asioita enkä kestämään pahaa oloa. Tämä kestää kuitenkin yleensä yhdestä kahteen päivään ja taas ollaan samassa tilanteessa. Tätä on jatkunut jo kaksi vuotta. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että en kestä enää yhtäkään vastoin käymistä. Jos niitä ei enää tule tähän oloon on toisaalta jo niin tottunut, että kyllä sen kanssa vielä jonkin aikaa pärjää.
Olen siis kuitenkin miettinyt miksi. Miksi en pääse eroon pahasta olosta? Olen miettinyt, että olenko vain niin paljon huonompi kuin muut ihmiset. Omasta mielestä näin on. Olen kuullut yhdeltä toiselta ihmiseltä myös näin olevan, mutta useammalta, että näin ei ole. Yritän olla syyllistämättä itseäni, vaikka ajattelenkin, että syy on minun ja minussa on oltava jotain vikaa, koska en kestä vastoin käymisiä ja itken todella helposti. Tiedän kuitenkin, että en voi antaa periksi. Minun on pakko selvitä tästä, kuten olen selvinnyt kaikesta muustakin, vaikka elämässäni on ollut todella paljon vastoinkäymisiä ja vaikeita asioita. On vain taisteltava ja uskottava, että asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Muistan vieläkin yhden kerran, kun olin 14 tai 15-vuotias, kun sanoin äidilleni, kun juttelimme koulukiusaamisesta, että ei sille ole enää mitään tehtävissä. Äitini sanoi heti, että ei saa luovuttaa. Pitää vain uskoa parempaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti