Ajattelin tulla tänne kirjoittamaan juoksukilpailuista ja niihin treenaamisesta. Vuoden ensimmäinen kilpailuni on toukokuussa ja viimeinen lokakuussa. Juoksen tänä vuonna kaksi 6-7km kisaa, 1-2 10km kisaa ja 1-2 puolimaratonia. Eli en kovin montaa kilpailua, mutta varsinkin puolimaraton kisasta palautuminenkin vie aikaa. Lisäksi minulla on synnynnäinen rakenne vika toisessa jalassa, joten se pitää ottaa huomioon treenatessa. Viime keväänä treenasin liikaa ja jalka oli monta viikkoa kipeänä. Tämä yhdistettynä liian vähäiseen syömiseen johti siihen, että viime vuonna pystyin juoksemaan yhdessä ainoassa juoksutapahtumassa. Tänä vuonna olen päättänyt, että vaikka treenaan tosissaan ja yritän parhaani en silti mene liiallisuuksiin liikunnan ja treenamisen kanssa. Olen myös päättänyt, että syön kunnolla, vaikka se ahdistaisi kuinka paljon tahansa.
Tällä hetkellä käyn kuntosalilla treenaamassa melkein joka päivä, joskus käyn salilla kaksi kertaa päivässä. Olen huomannut, että fyysisen kunnon kohenemisen lisäksi se myös vähentää ahdistusta. Puolimaraton on oikeastaan kilpailu, jota eniten jännitän. Tiedän sen matkan jaksavani, mutta ajatuksissa se tuntuu pitkältä matkalta. Lisäksi en ole täysin tyytyväinen aikaani vaan haluan parantaa sitä. Toisaalta aikojen parantaminen kuuluu kilpajuoksemiseen. Juoksu lenkkini ovat yleensä 5-21km mittaisia. Lisäksi treeniin kuuluu kuntopyörä, crosstrainer, soutulaite ja lihaskunnon tekeminen.
Talvisin juokseminen tapahtuu pääsääntöisesti juoksumatolla. Odotan jo, että lumet sulaisivat ja pääsisin paremmin uloskin treenaamaan. Puolimaratonin juokseminen juoksumatolla on välillä vähän tylsää puuhaa, vaikka juoksemisesta pidänkin. Tällä hetkellä on useamman viikon treenit menneet hyvin. Jalat eivät ole olleet kipeänä ja olen jaksanut juosta juoksuohjelmani mukaan. Kun lumet sulavat pyöräilen myös enemmän. Yleensä teen n. 30-60km pyörälenkkejä, mutta kuntopyörällä siihen ei riitä kiinnostus.
perjantai 20. tammikuuta 2017
tiistai 3. tammikuuta 2017
Miksi reagoin asioihin niin herkästi?
Olen jo pitkään miettinyt miksi reagoin erilaisiin asioihin niin herkästi. Siihen ei varmaan ole ainoastaan yhtä syytä. Toisaalta 12 vuoden koulukiusattuna oleminen on varmasti osaltaan asiaan vaikuttanut, mutta toisaalta olen myös miettinyt olenko vain sellainen luonteeltani.
Tällä hetkellä tuntuu vaihteeksi, että mikään ei onnistu ja mikään ei voisi enää olla huonommin. Toisaalta taas, kun alan miettimään niin kyllä asiani voisivat olla tällä hetkellä paljonkin huonommin. Mulla on työ- ja opiskelupaikka ja ihana kani ja olen fyysisesti terve. Pitäisi kai keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Siitä huolimatta tuntuu, että voimavarat ovat lopussa. En uskalla kertoa kenellekään kuinka väsynyt oikeasti olen. Siitä ei ikinä voi seurata mitään hyvää.
Reagoin todella helposti vaikeisiin asioihin syömättömyydellä ja pakonomaisella liikkumisella. Tällä hetkellä koulu vie onneksi niin paljon aikaani, että en ennätä liikkua kuutta tuntia päivässä niin kuin viime keväänä tein. Olen myös päättänyt syödä joka päivä jotain. Se on todella vaikeaa, mutta syömishäiriölle ei saa antaa valtaa eikä sen kaltaisille ajatuksille periksi. On vaan pakko syödä, vaikka pelkäisi lihomista kuinka paljon tahansa tai ruoka ei muuten menisi alas.
Olen monet kerrat päättänyt, että nyt elämääni tulee muutos. Että en enää suostu miettimään ikäviä asioita enkä kestämään pahaa oloa. Tämä kestää kuitenkin yleensä yhdestä kahteen päivään ja taas ollaan samassa tilanteessa. Tätä on jatkunut jo kaksi vuotta. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että en kestä enää yhtäkään vastoin käymistä. Jos niitä ei enää tule tähän oloon on toisaalta jo niin tottunut, että kyllä sen kanssa vielä jonkin aikaa pärjää.
Olen siis kuitenkin miettinyt miksi. Miksi en pääse eroon pahasta olosta? Olen miettinyt, että olenko vain niin paljon huonompi kuin muut ihmiset. Omasta mielestä näin on. Olen kuullut yhdeltä toiselta ihmiseltä myös näin olevan, mutta useammalta, että näin ei ole. Yritän olla syyllistämättä itseäni, vaikka ajattelenkin, että syy on minun ja minussa on oltava jotain vikaa, koska en kestä vastoin käymisiä ja itken todella helposti. Tiedän kuitenkin, että en voi antaa periksi. Minun on pakko selvitä tästä, kuten olen selvinnyt kaikesta muustakin, vaikka elämässäni on ollut todella paljon vastoinkäymisiä ja vaikeita asioita. On vain taisteltava ja uskottava, että asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Muistan vieläkin yhden kerran, kun olin 14 tai 15-vuotias, kun sanoin äidilleni, kun juttelimme koulukiusaamisesta, että ei sille ole enää mitään tehtävissä. Äitini sanoi heti, että ei saa luovuttaa. Pitää vain uskoa parempaan.
Tällä hetkellä tuntuu vaihteeksi, että mikään ei onnistu ja mikään ei voisi enää olla huonommin. Toisaalta taas, kun alan miettimään niin kyllä asiani voisivat olla tällä hetkellä paljonkin huonommin. Mulla on työ- ja opiskelupaikka ja ihana kani ja olen fyysisesti terve. Pitäisi kai keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Siitä huolimatta tuntuu, että voimavarat ovat lopussa. En uskalla kertoa kenellekään kuinka väsynyt oikeasti olen. Siitä ei ikinä voi seurata mitään hyvää.
Reagoin todella helposti vaikeisiin asioihin syömättömyydellä ja pakonomaisella liikkumisella. Tällä hetkellä koulu vie onneksi niin paljon aikaani, että en ennätä liikkua kuutta tuntia päivässä niin kuin viime keväänä tein. Olen myös päättänyt syödä joka päivä jotain. Se on todella vaikeaa, mutta syömishäiriölle ei saa antaa valtaa eikä sen kaltaisille ajatuksille periksi. On vaan pakko syödä, vaikka pelkäisi lihomista kuinka paljon tahansa tai ruoka ei muuten menisi alas.
Olen monet kerrat päättänyt, että nyt elämääni tulee muutos. Että en enää suostu miettimään ikäviä asioita enkä kestämään pahaa oloa. Tämä kestää kuitenkin yleensä yhdestä kahteen päivään ja taas ollaan samassa tilanteessa. Tätä on jatkunut jo kaksi vuotta. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että en kestä enää yhtäkään vastoin käymistä. Jos niitä ei enää tule tähän oloon on toisaalta jo niin tottunut, että kyllä sen kanssa vielä jonkin aikaa pärjää.
Olen siis kuitenkin miettinyt miksi. Miksi en pääse eroon pahasta olosta? Olen miettinyt, että olenko vain niin paljon huonompi kuin muut ihmiset. Omasta mielestä näin on. Olen kuullut yhdeltä toiselta ihmiseltä myös näin olevan, mutta useammalta, että näin ei ole. Yritän olla syyllistämättä itseäni, vaikka ajattelenkin, että syy on minun ja minussa on oltava jotain vikaa, koska en kestä vastoin käymisiä ja itken todella helposti. Tiedän kuitenkin, että en voi antaa periksi. Minun on pakko selvitä tästä, kuten olen selvinnyt kaikesta muustakin, vaikka elämässäni on ollut todella paljon vastoinkäymisiä ja vaikeita asioita. On vain taisteltava ja uskottava, että asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Muistan vieläkin yhden kerran, kun olin 14 tai 15-vuotias, kun sanoin äidilleni, kun juttelimme koulukiusaamisesta, että ei sille ole enää mitään tehtävissä. Äitini sanoi heti, että ei saa luovuttaa. Pitää vain uskoa parempaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)