Aloitin elokuun lopussa taas uudessa koulussa. Tällä hetkellä opiskelen Centrian ammattikorkeakoulussa tradenomiksi. Ala ei kyllä tunnu ollenkaan omalta, mutta kai se koulu pitäisi loppuun käydä. Ei kaikkia kouluja voi keskenkään jättää. En edes uskonut, että pääsisin sinne sisälle ja ajattelin aluksi, että en ottaisi paikkaa vastaan, vaikka sen saisinkin, mutta otin sitten kuitenkin, koska muut vaihto ehdot olivat vielä huonompia ja sain opiskelupaikan vastaanottamisella syyn muuttaa pois Ylivieskasta, jota olen aina halunnut. Toisaalta tuntuu, että tämä ala on ehkä ainoa, josta voisin valmistua ammattiin, siitäkin huolimatta, että se ei kiinnosta yhtään enkä ole kiinnostunut alan töistä.
Koulussa luokkakaverit ovat tosi mukavia. Ihmisten kanssa minulla ei ole siellä ongelmia, eikä oikeastaan suuremmin opiskeltavien aineidenkaan kanssa. Tosin kahden viikon päästä pitää pitää puolelle luokalle 5-10 minuutin puhe luokan edessä yksin. Mutta kai siitä selviää ja jos aivan ylivoimaisen vaikealta tuntuu, niin en mene tunnille. Mutta en usko, että siihen tarvitsee turvautua.
En halua kuitenkaan, että kukaan koulussa tai muutenkaan täällä Kokkolassa, jossa nyt asun tietää mitään menneisyydestäni. Ajattelin, että haluan aloittaa kaiken alusta. Itse en tosin ole päässyt vielä kaikesta yli. Eniten ahdistaa viime kevään tapahtumat ja Jatan kuolema elokuussa. Jatta oli kanini lisäksi ainoa, jolle puhuin tunteistani ja joka kuunteli minua. Lisäksi se oli ainoa lenkkikaverini. Viime viikko oli henkisesti raskaampi kuin edelliset, mutta olen päättänyt tällä kertaa jaksaa kaiken yksin. En tarvitse läheisiä ihmissuhteita. Riittää, että on ihmisiä, joiden kanssa voi viettää aikaa kertomatta heille mitään henkilökohtaisia asioita. Minun on aina muutenkin ollut todella vaikea luottaa ihmisiin. Kirjoittaminen on paljon helpompaa kuin puhuminen. Siksi kirjoitan tänne blogiinkin asioista, joista en puhu kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti