Olen jo pitkään miettinyt kirjoitanko tästä aiheesta omaa postaustaan vai en. Päätin kuitenkin kirjoittaa, vaikka kasvokkain aika harvoille ihmisille pystyn asiasta puhumaan ja tästä aiheesta kirjoittaminenkin tuntuu vaikealta.
Eli niin kuin olen aiemmissa postauksissa kirjoittanut minulla on epätyypillinen syömishäiriö. Anoreksian kriteereistä paino ei ole niin alhainen, että sitä voitaisiin diagnosoida. Mitään ahmimista minulla ei ole koskaan ollut. Laken kalorit todella tarkasti ja pidän ruoka- ja liikuntapäiväkirjaa. Lisäksi käyn useamman kerran päivässä vaa'alla. Olen yrittänyt vähentää sitä ja olen saanut sitä jonkin verran vähennettyäkin. Paino ei saisi tippua enää yhtään, mutta siitä huolimatta aina, kun vaaka näyttää vähemmän kuin viime kerralla tuntuu, että olen onnistunut edes jossakin. Samalla kuitenkin ajattelen, että se voi olla merkki syömishäiriön menemisestä huonompaan suunaan. En halua julkaista täällä tarkkoja kilomääriä tai painoindeksejä siltä varalta, että joku muu syömishäiriöinen lukee tätä blogia. Kaloreiden on aina oltava miinuksella huolimatta siitä, että järki sanoo, että mitään tarvetta laihtua ei ole. Kuitenkin haluan olla vielä laihempi.
Minulla on myös pakonomaista liikkumista. Juoksu, pyöräily, uinti ja kuntosali treenit on kaikki pakko suorittaa. Juoksukisoissa on pakko menestyä ja niihin pitää treenata paljon. Alunperin aloitin juoksemaan, koska se kuluttaa paljon kaloreita, mutta on siinä nyt tavoitteitakin mukana. Tällä hetkellä minun on ihan pakko liikkua 4h joka päivä entisen 2-4h päivässä sijasta.
Läheiseni huomasivat syömisongelmani jo vuosi sitten. Itse kuitenkin kielsin asian ja sanoin, että ei ole mitään ongelmaa. Vasta viime vuoden lopussa aloin myöntämään muille ihmisille, että minulla on syömishäiriö. Itselleni pystyin myöntämään sen joskus alkusyksyllä. En kuitenkaan silloin halunnut kenenkään tietävän asiasta, vaikka kaikki jotka viettävät aikaa kanssani koulukaverit mukaan lukien sen näkivät.
Tällä hetkellä en oikein tiedä itsekään haluanko parantua vai en. Toisaalta haluaisin elää terveenä ja onnellisena, mutta toisaalta syömishäiriö on tällä hetkellä ainoa asia, josta saan onnistumisen kokemuksia ja johon voi turvautua. Toisaalta en koe itse edes olevani sairas edelleenkään diagnoosista huolimatta, joten miksi yrittää ns. parantua, jos ei edes koe olevansa sairas? Syömishäiriö tosin vaikuttaa elämääni. Tänään, kun huominen kylä reissu peruuntui ensimmäinen tunne oli helpotus, koska en joutuisi syömään mitään. Ehkä tuo ei ole täysin tervettä ajattelua, mutta en itse ajattele sen kauheasti rajoittavankaan elämää, kunhan liikun vähän enemmän kuin normaalisti, jos olen esim. kylässä joutunut syömään jotain.
Olen yrittänyt hakea apua, mutta kukaan ns. ammattiauttaja ei tunnu ymmärtävän minua. En koe, että olisin saanut mitään apua tilanteeseeni ja enää en edes halua. Aiemmin olisin halunnut, mutta nyt tuntuu, että yritän selvitä mieluummin yksin. Tiedän, että pystyn siihen, jos oikeasti haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti