Takapakkia

Mietein jonkin aikaa uskallanko julkaista tätä postausta. Päätin kuitenkin julkaista. Taas on tullut henkisen hyvinvoinnin kanssa vähän takapakkia. Viime viikot ovat menneet itseasiassa tosi hyvin ja minulla on ollut hyvä olla, mutta se muuttui viime keskiviikkona.

Keskiviikkona minulla siis oli lääkäriaika ja kyseinen lääkäri oli taas vaihteeksi sellainen, joka ei ymmärrä mistään mitään. Kuvittelee minulle ongelmia joita minulla ei ole. Ja kun olimme puolituntia istuneet ja tilanne alkoi henkisesti käydä minulle liian raskaaksi hän ei antanut minun poistua tilanteesta vaan pakotti istumaan vielä 40min! Koko käynnin ajan minua vain haukuttiin ja uhkailtiin katkaista hoitosuhteeni sairaanhoitajaan, mitä heillä ei todellakaan ole oikeutta tehdä. Siitä se alamäki sitten alkoi. Koulussa on ollut todella vaikeaa olla. Olen tähän asti kuitenkin ollut paikalla, vaikka välillä olen touhunnut muuta tunneilla, kun opettaja on kääntänyt selkänsä (mikä ei välttämättä ole kauhean fiksua, koska monesta tämän jakson kokeesta on saatava täydet pisteet, että pääsee läpi). Pakko kai se on ensi viikolla (ainakin yrittää) keskittyä opetukseen. Keskiviikkona lääkärikäynnin jälkeen oli työssäoppimispaikkaan tutustuminen. Olen menossa erääseen vanhainkotiin työssäoppimaan. Muutaman tunnin aikaiset tapahtumat painoivat mieltäni ja osa asioista meni ohi korvien, mutta suurimman osan kuuntelin. Paikka vaikutti ihan mukavalta työssäoppimispaikalta, vaikka se kieltämättä on erilainen, kuin aikaisemmat työssäoppimispaikkani. En ole ennen työskennellyt vanhusten parissa. Koulusta ei saa olla yhtään pois. Heti jää jälkeen jos on yhdenkään tunnin pois ja kaikki poissaolot on korvattava käymällä toisen ryhmän tunneilla. Pelkään, että en saa tätäkään koulua kunnolla käytyä, mutta tällä kertaa en tee sitä virhettä, jonka tein vuosi sitten jäämällä sairaslomalle. Se ei ole vaihtoehto eikä auta tilannetta yhtään. Päinvastoin se vain pahentaisi sitä.

Syömisongelmien ja pakkoliikunnan kanssa on myös menty nyt muutama päivä aivan väärään suuntaan. Liikun 3-4h päivässä, suurimman osan kuntosalilla eikä oikein mikään ruoka mene alas. Minulle on muutama ihminen sanonut, että olen taas laihtunut ja etten saa enää laihduttaa. Äitinikin sanoi, että minun pitäisi syödä vähän reilummin, koska käyn niin paljon salilla. Olen joko hiljaa tai sitten sanon vain etten ole laihduttanutkaan, mikä ei pidä paikkaansa. Itse en omasta mielestäni ole laihtunut enkä näe mitään muutosta tapahtuneen viime kesän jälkeen, mutta huomautuksien lisäksi vaakakin kertoo kyllä ihan toista. Jostain syystä, vaikka vaa'an luvut pienenevät en vain usko sitä todeksi enkä pysty näkemään muutosta enkä olemaan tyytyväinen itseeni tällaisena kuin olen. Aina pitäisi olla laihempi, juosta lujempaa ja pidempiä matkoja, saada parempia arvosanoja jne. Olenkin miettinyt, että olenkohan koskaan tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olen. Toivon, että joskus sekin päivä koittaisi ja voisin olla onnellinen.